Yksi mies pelistä pois

Huomautus: 

Edellisestä blogin päivityksestä on kulunut hyvin pitkä aika. Jostakin syystä rivien välit tästä eteenpäin ovat suuremmat kuin aikaisemmin. Tämä ei ole tarkoitus, mutta asialle ei näytä voivan mitään.

----

Kesän edetessä lomareissuilla mukanani alkoi kulkea eräs kanssani eräs jääkäri, joka oli aloittanut armeijan samaan aikaa kuin minäkin. Hän asui matkan varrella ja jäi kyydistäni eräässä risteyksessä. Hän oli saanut jostain tietää, että ajelen samaan suuntaan, joten hän kysyi, voisiko hän kulkea mukanani. Hän oli mukanani muutaman kerran, kun lomamme sattuivat samaan aikaan. Hän ei ollut meidän komppaniassamme, enkä tuntenut häntä aikaisemmin.

Tämä mainitsemani jääkäri, jonka nimen jätän jäljempänä ilmenevistä syistä johtuen kertomatta, oli kevään ylioppilaita kuten minäkin. Keskustelimme matkojen aikana monista asioista. Jossakin vaiheessa hän lakkasi kulkemasta mukanani. En kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota.

Teen nyt hetkeksi pienen aikahypyn vuoden 1974 loppukesästä saman vuoden joulukuuhun. Tuolloin kotiini soitti mieshenkilö ja pyysi minua puhelimeen. Hän oli edellä mainitun jääkärin isä. Hän kyseli, olinko huomannut hänen pojassaan mitään erikoista, ja mistä yleensä olimme keskustelleet. Olin hyvin yllättynyt tästä puhelusta ja kerroin, että en ollut huomannut mitään ihmeellistä, ja olimme jutelleet aivan tavallisista asioista.

Edellä mainitun jääkärin isä kertoi, että hänen poikansa oli viety mielisairaalaan ja sidottu remmeillä kiinni sänkyyn. Vanhemmille ei ollut kerrottu mitään. Isä oli hyvin järkyttynyt poikansa kohtelusta, josta hän oli saanut lopulta tietää.

Tuon miehen kertomuksen loppuosa jäi vaivaamaan minua, sillä sain käsityksen, että edellä mainittu jääkäri olisi kuollut joko tehtyään itsemurhan tai jostakin muusta syystä. Isä kertoi asiasta kuitenkin niin epämääräisesti, että jäi vaille lopullista varmuutta siitä, tarkoittiko hän todella, että poika oli kuollut. “Eiköhän se ole ruumishuoneessa” tai jotain tämän tyyppistä hän sai sanottua. Jäin siis epätietoiseksi, mitä oikeastaan oli tapahtunut.

Suorittaessani asepalvelukseni loppuosaa Helsingissä, tapasin muutamia entisiä edellä mainitun jääkärin tupakavereita. He kertoivat, että hän oli seonnut. Hän oli istunut sänkynsä laidalla ja hokenut jotakin käsittämättömiä, toistanut samaa lausetta tms. Hänet oli viety hoitoon, ja sen koommin he eivät olleet häntä nähneet. Kerroin heille puhelusta, joka minulle oli tullut.

Olen vuosien varrella monesti miettinyt, miten saisin selville edellä mainitun henkilön kohtalon. Löytyisikö hautausmaalta mahdollisesti hänen hautansa. Facebookista tai muualtakaan internetistä hänen nimistään henkilöä ei ainakaan löydy.

Kahdeksan vai yksitoista

 Perjantaina 23. elokuuta ratkesi lopullisesti se, olisinko armeijassa kahdeksan kuukautta vain yksitoista kuukautta. Venkoiluni ja tahallinen huonouteni tehtävien tekemisessä oli johtanut siihen, että joukkueenjohtaja Korhonen ei ollut merkinnyt minua aliupseerikouluun lähtijäksi. Niinpä komppanian päällikkö kutsui minut sekä toisen aliupseerikoulun ulkopuolelle jätetyn ylioppilaan, jääkäri Saaren, puhutteluun. Hän halusi antaa meille tilaisuuden. Saimme siis käytännössä valita, lähdemmekö aliupseerikouluun. Korhonen oli ilmeisesti ollut johtopäätöksissään oikeassa, koska me kumpikaan emme halunneet aliupseereiksi. Emmekä lähteneet. 

Kun vastasin komppanian päällikölle, että minua ei kiinnosta tulla alikersantiksi, hän sanoi, että voinhan jatkaa reservinupseerikouluun. Kun vastasin, että sekään ei kiinnosta, hän suorastaan närkästyi, ja suostuttelu loppui siihen. Ehkä komppanian päällikkö loukkaantui antaessaan meille hyvyyttään tilaisuuden, josta kuitenkin tylysti kieltäydyimme. 

Yksi ongelma oli nyt ratkaistu, mutta uusia oli tuleva. En lisäksi ollut osannut odottaa, miten joukon jakaminen tuleviksi aliupseereiksi ja miehistöksi käytännössä näkyisi. En arvannut, että jo ennestään pohjalukemissa ollut itsetuntoni joutuisi suorastaan institutionaalisen heikennyskampanjan kohteeksi tavalla, joka tulisi muokkaamaan elämänarvojani koko loppuiäkseni. 

En miettinyt tällaisia asioita vielä siinä vaiheessa, kun alkaneena viikonloppuna jouduin avustajaksi pistooliammuntakilpailuihin. Kyseessä taisivat olla jopa jonkin luokan Suomen mestaruuskilpailut. Ampujat olivat vanhoja miehiä, joten ehkä kyseessä olivat veteraanikisat. 

Tehtäväni oli maalitaulujen ja niiden taustapahvien paikkaaminen. Ensiksi mainittuun käytettiin pieniä tarralappuja, joita oli kiinni pitkissä nauhoissa. Taustapahvit sen sijaan paikattiin tavallisella liimapaperilla. En halunnut nuolla liimapaperin liimaa, kuten jotkut tekivät, vaan kehittelin pahvimukista eräänlaisen automaatin, josta paperi tuli valmiiksi kostutettuna. Mukin pohjalla oli märkää sillaa eli pumpulin tapaista ainetta, jolla aseiden piippuja puhdistettiin. Paperinauha kiersi mukin läpi pistettyjen tikkujen välistä siten, että sen liimapinta kastui. Paperia vedettiin esille mukin kylkeen tehdyn reiän kautta. Rullan akseli oli mukin yläosassa. 

Jopa jotkut ampujista hämmästelivät ja kehuivat keksintöäni. Yleensähän armeijassa ei arvosteta mitään omaperäistä ja innovatiivista. Armeijassa ei kuulu keksiä eikä miettiä eikä suunnitella. Siellä kuuluu totella. 

Kun aliupseerikoulutukseen valitut poistuivat, tupien miehitystä ja järjestystä muutettiin. Porukka ympärilläni vaihtui. Tässä vaiheessa alkoi käydä selväksi, mitä oikein oli tapahtunut. Meistä jäljelle jääneistä oli tullut “jätejätkiä”, minkä nimityksen joku oli keksinyt. Kaikki se aines joukostamme, josta “tulee jotain” elämässään, oli poistettu. Tulevat upseerit, tulevat kenraalit sekä huomattava osa tulevista yhteiskunnallisista vaikuttajista oli poistettu joukostamme. Olimme todellakin jätettä. Kohtelumme esimiestemme taholta muuttui välittömästi tietynlaista halveksuntaa ilmentäväksi. Se ei ehkä näkynyt suoraan, mutta sen vaistosi ilmapiiristä. Olimme rupusakkia, josta ei tulisi koskaan mitään. Heikoin aines joukossamme oli hädin tuskin kehitysvammaisen tason yläpuolella.

Jotain on keksittävä

 Komppanian ilmoitustaululla oli erilaisia ilmoituksia, joissa kerrottiin alkavista erikoiskoulutuksista. Listoihin saivat koulutuksiin halukkaat kirjoittaa nimensä. Jollakin heikolla hetkellä - ennen kuin kahdeksan kuukauden vaihtoehto varmistui - taisin jo kirjoittaa nimeni talousaliupseerikoulutuikseen halukkaiden listaan, koska talousalikersanttien homma ruokalassa vaikutti niin leppoisalta. Tähän koulutukseen en kuitenkaan onnekseni päässyt. Sen sijaan kuin ihmeen kaupalla onnistuin pääsemään polkupyörämekaanikkokurssille. Kapiaiseksi kohtuullisen mukavalta tyypiltä vaikuttanut komppanian vääpeli Lyijynen, joka valinnasta todennäköisesti käytännössä päätti, ehkä ajatteli, että annetaan minunlaiselleni epäsotilaalle jokin helppo homma. Olihan yleinen käyttäytymiseni kuitenkin asiallista. 

Polkupyöränkorjauskurssi alkoi maanantaina syyskuun toisena päivänä, mutta jo edellisellä viikolla sain tutustua komppanian polkupyöräkorjaamoon ja touhuta polkupyörien kanssa. Tässä vaiheessa varsinaista polkupyörämekaanikon virkaa hoiti vielä vanha mekaanikko Uusi-Santtu. Hänen siviiliin pääsyynsä oli vielä yli kuukausi, ja sen jälkeen, kun valmistuisin kurssilta, häntä uhkasi paluu tavalliseksi rivimieheksi viimeisten noin kolmen palvelusviikon ajaksi. Tämän kohtalon hän tietysti yritti välttää, jos vain suinkin mahdollista. Alkuvaiheessa Uusi-Santtu vaikutti asialliselta tyypiltä, mutta myöhemmin hänestä paljastui ikävämpiä puolia. Niistä lisää, kunhan kertomus etenee. Tämän henkilön nimi on tässä kertomuksessani muutettu jäljempänä ilmi tulevista syistä.

Mainittakoon nyt vielä se, että pääsin elokuun viimeisellä viikolla kerran Lyijysen vihreän Saab 99:n kyytiin. Tapaus liittyi jollakin tavalla polkupyöriin ja niiden korjaamiseen. Taisimme käydä maanalaisessa pyörävarastossa ja samoissa tiloissa olevalla keskuskorjaamolla, jossa seuraavalla viikolla alkoi kurssi. 

Suhtauduin polkupyörämekaanikkokurssiin hyvin ammattimaisesti ja opinhaluisesti, koska kurssin parhaiten suorittavalle oli luvattu kuntoisuuslomaa. Kirjoitin muistiinpanoja siniseen vihkoon kuin koulussa ainakin. Muut ottivat kurssin huolettomammin. Opettajana oli nuorehko alemman tason ammattisotilas, jolla tuntui olevan tietoa kilpapyöräilystä. 

Kurssi kesti kaikkiaan kaksi viikkoa, ja sen aikana käytiin läpi tavallinen armeijan polkupyörä jokaista nippeliä myöten. Kurssin aikana kukin peruskorjasi ohjeiden mukaan yhden polkupyörän. Se hiottiin ja maalattiin ja kuluneet osat vaihdettiin. Tätä samaa hommaa sain myöhemmin Helsingissä tehdä lähes “liukuhihnaperiaatteella”, mutta se ei ollut vielä tässä vaiheessa tiedossani. 

Samaan aikaan, kun minä opiskelin polkupyörän korjaamista, jäljelle jääneen porukan elämä muuttui yhä vain kurjemmaksi. Heillä alkoi se varsinainen “intti”, josta niin monella suomalaisella miehellä on omakohtaisia kokemuksia, ja jonka minä kuin ihmeen kaupalla suurimmaksi osaksi vältin. Epäilen, että en olisi kestänyt puolta vuotta raskasta metsässä rymyämistä. 

Kurssin päätteeksi järjestettiin koe, jonka tulos ratkaisi sen, kuka saa kuntoisuusloman. Kokeen kirjallisesta osasta selvisin hyvin eli sain todennäköisesti täydet - tai ainakin lähes täydet - pisteet. Mutta kokeen käytännön osa meni pieleen, vaikka olin siihenkin harjoitellut. Olen edelleenkin sitä mieltä, että epäonnistumiseni syynä oli ainakin puoliksi huono tuuri. 

Kokeen mekaaninen osa käsitti polkupyörän takarumpun - armeijassa siitä käytettiin minulle täysin vierasta nimeä “kappa” - purkamisen ja kasaamisen. Se, jolta homma hoitui nopeimmin, voitti kilpailun. Olin harjoitellut tätä tehtävää komppaniamme korjaamossa, ja se onnistui todella nopeasti. Polkupyörien osat eivät kuitenkaan ole kaikki täysin samanlaisia. Minun kohtalokseni koitui pieni metallirengas, joka pitää eräitä osia paikallaan. Renkaan pitäisi lähteä irti, kun sitä kohottaa hieman ruuvimeisselillä. Siinä rumpussa, jolla harjoittelin, metallirengas irtosi helposti parissa sekunnissa. Mutta siinä rumpussa, joka oli kokeessa, metallirengas oli tiukassa kuin mikäkin, enkä saanut sitä irtoamaan ennen kuin pitkän yrittämisen jälkeen. Ja tähän kaatui voittoni. Epäilen, että osalla kilpailijoista rengas oli löysemmässä ja osalla tiukemmassa. Näin ollen se, millaisen rumpun sattui saamaan käsiinsä, ratkaisi pelin. 

Jos harjoituskappaleessani olisi ollut tiukka rengas, olisin keskittynyt tekniikan hiomiseen sen irrottamiseksi. Koska rengas oli löysä, en pitänyt sen irrottamista vaikeana, enkä edes miettinyt koko asiaa. Kuntoisuuslomani kaatui siis tiukkaan metallirenkaaseen. 

Kurssin jälkeen olin periaatteessa polkupyörämekaanikko. Vanha mekaanikko roikkui kuitenkin edelleen virassaan, joten meitä oli kaksi. Komppanian Vääpeli Lyijynen keksi meille erilaisia tehtäviä. Laskimme polkupyöriä, etsimme polkupyöriä varuskunnan alueelta, teimme pieniä korjauksia tyhjissä tuvissa, jotka odottivat seuraavien alokkaiden saapumista. Puuhamme olivat helppoja, ja käytännössä lähinnä laiskottelimme ja olimme tekevinämme jotain. 

Kerran loikoilimme tyhjän tuvan sängyissä, kun joku upseeri ilmestyi yhtäkkiä paikalle. Kuulimme hänen tulonsa, joten ehdimme pompata ylös. Kahden sängyn rypistyneet päiväpeitot ja lommoilla olevat tyynyt kuitenkin paljastivat, että niissä oli nukuttu.  Upseeri kurkisti tupaan ja kysyi, mitä puuhamme. Meillä oli jokin valmis vastaus saranoiden korjaamisesta tai mitä nyt olimme tekevinämme. Upseeri poistui paikalta eikä esittänyt ainakaan ääneen mahdollisia epäilyjään siitä, kuinka ahkerasti olimme työtämme tehneet. Selvisimme säikähdyksellä.

(Kertomus jatkuu osassa "vanhemmat tekstit")

Ikävyydet kasautuvat

Vaikka palvelukseni oli enimmäkseen helppoa, olin silti armeijassa. Syyskuun 20. päivänä kirjoitin päiväkirjaani “alikessut hankalia” ja pari päivää myöhemmin “korpit oli hankalia”. Seuraavalla viikolla, syyskuun 23. päivänä kirjoitin päiväkirjaani, että “erittäin hankalaa” ja että kyseessä oli “sadistisin päivä koko sotaväenaikanani”. Sadismi oli käytännössä sitä, kun alikersantit simputtivat meitä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Oli “vaatesulkeisia” ja mitä kaikkia kiusaa meille keksittiinkin. Joskus juoksimme kasarmin ympäri keskellä yötä patjoja kantaen. 

Syyskuun edetessä tilanteeni alkoi muuttua toisella tavalla inhottavaksi. Olin tehnyt sen ratkaisevan virheen jo alokasaikana, että olin levitellyt rahojani ja paljastanut olevani varakkaan perheen poika. Sunnuntailomalla kotonani käyneet tupakaveriani olivat nähneet omin silmin, että meillä on saha ja kuorma-autoja ja laivoja. Myös käytössäni ollut alle vuoden vanha Saab 99 kertoi siitä, että emme olleet köyhä perhe. 

Olin pahentanut tilannettani lainaamalla avokätisesti rahaa yhdelle jos toisellekin. Kenelläkään rahaa saaneella ei ilmeisesti ollut aikomustakaan maksaa velkaansa. Saatavia oli kertynyt jo satojen markkojen edestä - tätä kirjoittaessani summa vastaa satoja euroja. Syyskuun 14. päivänä kirjoitin päiväkirjaani, että 100 markkaa on viety. Joku varasti rahan, kun sai tilaisuuden. Kymmenen päivää myöhemmin syntymäpäivänäni kirjoitin päiväkirjaani, että “pari tyyppiä yritti saada minulta rahaa, eivät onnistuneet”. Tuolloin pystyin vielä pitämään puoliani, vaikka tyyppien otteet alkoivat jo lähennellä väkivaltaa. 

Kiristämisyritys tapahtui komppanian polkupyöräkorjaamossa. Toinen kiristäjistä oli vanha polkupyörämekaanikko. Toinen oli vieläkin häntäkin pahempi tapaus. Kerrottiin, että tämä toinen kiristäjä oli ollut vankilassa taposta. Käytän hänestä tästä eteenpäin nimitystä linnakundi myöhemmin ilmi käyvistä syistä. Hänen kanssaan jouduin myöhemmin uudestaan ongelmiin. Molemmat kiristäjät olivat “vanhoja” jääkäreitä, joilla oli palvelusaikaa jäljellä enää pari viikkoa.  

Raha-asioihini liittyvien “tapahtumien” ollessa meneillään sain tietää, että minut siirretään Helsinkiin. Vaikka kirjoitinkin tuolloin päiväkirjaani, että “joudun” Helsinkiin, kyse oli todellisuudessa Helsinkiin pääsemisestä. Tapahtuma oli onnenpotku. Se selvisi vähitellen ja viimeistään silloin kun olin Helsingissä. 

Puukkomies hiipii tupaan

 Kaikkein pahimmaksi tilanne kärjistyi muutama päivä ennen odotettua Helsinkiin lähtöäni. Edellä mainittu toinen vanha jääkäri, edellä mainittu linnakundi, varasti joltakin komppaniaamme kuuluvalta äänitetyn kasetin ja tuli myymään sitä minulle. En olisi halunnut ostaa kasettia, mutta uhkaavasti käyttäytynyt linnakundi ei jättänyt valitsemisen varaa. Kasetin hinta määräytyi sen mukaisesti, millainen raha kukkarossani sattui olemaan. Pahaksi onneksi se oli sata markkaa. Kiristäjä otti rahan ja antoi kasetin - jota en halunnut, ja jonka arvo ei ollut lähelläkään sataa markkaa. Hän käytännössä ryösti rahan minulta. 

Pelko siitä, että ilmoittaisin asiasta jollekin, jäi ilmeisesti vaivaamaan linnakundia, koska hän hiipi illalla tupaamme ja alkoi uhkailla minua. Uhkailu oli hyvin aggressiivista. Hän työnsi minut tuvan seinää vasten ja potkaisi pienen jakkaran eteeni. Päädyin istumaan lattialle selkä seinää vasten. Sen jälkeen hän alkoi heitellä puukkoa pystyyn jakkaran kanteen. Samalla hän esitti epämääräisiä uhkauksia ja sanoi, että mikäli valittaisin kasettikaupasta jollekin, minulle kävisi huonosti. Välillemme syntyisi tappelu, ja hän tappaisi minut “itsepuolustukseksi”. 

Suurin osa tupamme asukkaista makaili jo sängyillään, koska oli nukkumaanmenoaika. Linnakundi kiersi tuvassa ja pysähtyi jokaisen heidän kohdalla ja kysyi heiltä yksitellen, todistaisivatko he, että minä aloitin mahdollisen tappelun, ja tappamiseni oli siten itsepuolustusta. Linnakundi heilutti puukkoa kädessään esittäessään kysymyksiä. Jokainen vastasi todistavansa, että minä olin aloittanut tappelun, joten tappamiseni oli itsepuolustusta. 

Kun linnakundi oli saanut kaikilta vastauksen, että he todistaisivat hänen puolestaan, mikäli hän päättäisi tappaa minut, hän poistui tuvasta. Hän tuli kuitenkin vielä takaisin. 

Olin jo ehtinyt mennä nukkumaan, kun linnakundi hiipi hämärään tupaamme ja pysähtyi sänkyni päädyn kohdalle jatkamaan kesken jäänyttä uhkailua. Hän vaati minua lupaamaan, että en kertoisi asiasta - eli kasettikaupasta - koskaan kenellekään. Tilanteen ollessa, mikä se oli, tietysti lupasin. Linnakundi toisti uhkaustaan, että hän tappaisi minut, mikäli kertoisin. Hän alkoi myös kysellä minulta, miten minulle kävisi, jos kertoisin asiasta. Ainoa oikea vastaus oli tietysti, että hän tappaisi minut. Jouduin vastamaan näin monta kertaa hieman eri tavalla muotoiltuihin kysymyksiin Linnakundi vakuutti, että olinpa missä tahansa, hän löytäisi minut ja tappaisi minut. Eikä uhkauksella ollut aikarajaa. Jos kertoisin asiasta, hän löytäisi minut ja tappaisi minut vaikka kymmenien vuosien päästä missä tahansa päin maailmaa olisinkin. Uhkaus on siis voimassa edelleenkin. Jos joku miettii, miksi en kerro linnakundin nimeä, kerroin edellä syyn. 

Lopulta linnakundi häipyi tuvasta. Olin tietysti aika lailla järkyttynyt.  

Edes “ostamaani” kasettia en saanut pitää. Oikea omistaja haki kasettinsa pois. En sillä mitään olisi tehnytkään. Sen arvo ei ollut edes kymmenettä osaa siitä “maksamastani” hinnasta. 

Olin siinä määrin järkyttynyt linnakundin uhkailusta puukko kädessä, että seuraavaksi yöksi piilotin puukon tyynyni alle. Ajattelin, että jos linnakundi tulee tappamaan minut, yritän edes puolustautua. Kehittelin myös jonkinlaisen varoitusjärjestelmän tupamme oveen. Nostin tyhjän peltisen roskakorin tuolin päälle ovea vasten niin, että se putoaa lattialle, kun oven aukaisee ulkoapäin. En muistanut, että yksi tupamme asukkaista palaa lomalta tuona iltana. 

Olin jo nukahtanut tai nukahtamaisillani, kun säpsähdin hereille peltisangon kolinaan, kun se putosi lattialle. Pomppasin ylös sängystä puukko kädessäni valmiina puolustamaan itseäni. Samalla lomalta palaaja napsautti huoneeseen valot. “Mitä ihmettä...”, hän hämmästeli. 

Selitin muutamalla sanalla tilannetta ja menin nukkumaan. Eli ei mitään sen kummempaa. Ei valvoteta muita. 

Linnakundi ei enää ilmestynyt tupaamme uhkailemaan, enkä pannut peltisankoa hälyttämään tupaan tulijoista. Puukon pidin kuitenkin vielä tyynyni alla seuraavinakin öinä. Helsinkiin lähtööni oli enää muutama päivä, ja aloin olla tyytyväinen, että pääsen pois Vekaranjärven hullunmyllystä. 

Varsinaisten rahan kiristämisten ja uhkailun kohteeksi en onneksi joutunut muiden kuin edellä mainitun linnakundin taholta. Muulla tavalla kuitenkin menetin rahaa. Kun palvelukseni Vekaranjärvellä päättyi, minulle jäi  noin 500 markan saatavat eri ihmisiltä, joille olin lainaillut rahaa. Yksikään ei maksanut velkojaan. Tämän lisäksi jouduin maksamaan yhden kadonneen viltin, joka ei ollut kadonnut minulta, vaan jonka joku alikersantti oli vienyt pimennysharjoituksen aikana. Lisäksi jouduin maksamaan yhden rynnäkkökiväärin panoksenmurskaajan, joka oli pudonnut aseen piipusta siksi, että olin noudattanut ylikersantti Rantakarin virheellistä ohjetta siitä, miten osa kiinnitetään. Järkeni sanoi, että se kiinnitetään eri tavalla - mikä olisi ollut se oikea tapa - mutta noudatin käskyä. Ja maksoin siitä! Maksoin lisäksi joidenkin muiden esineiden katoamisista, vaikka en ollut itse kadottanut niitä. 

Yhdessä asiassa jäin hieman “plussan puolelle”. Haltuuni jäi nimittäin ylimääräisiä leipälaukun hihnoja. En joutunut palauttamaan yhtä hihnaa, koska sitä ei mainittu luettelossa. Ja yhden hihnan sain ylimääräisenä, koska sen antanut upseeri ei tiennyt, että myös leipälaukun sisällä oli hihna. Koska olin maksanut asioista, joita en ollut kadottanut, pidin leipälaukun hihnat lohdutuspalkintona, vaikka en niillä mitään tehnytkään. Ne jäivät lopulta Kokkilan vintille. Myös yhdet mustat armeijan pikkuhousut jäivät jostakin syystä itselleni. Kokonaisuudessa jäin kuitenkin varustekysymyksessä huomattavasti tappiolle eli maksoin enemmän kuin sain.  

Tupatunnelmia

Kun palvelusaikani Vekaranjärvellä läheni loppuaan, otin lomalla käydessäni mukaani nauhurin. Siihen kuuluvia kaiuttimia en voinut ottaa mukaan, joten kuuntelin nauhuria pienen Philips matkaradion kautta. Mukanani oli stereomikrofoni, jolla tein muutamia nauhoituksia komppanian käytävällä soittavasta “bändistä”. Lisäksi eräs korpraali lauloi tuvassa yhden sooloesityksen, jonka nauhoitin. Hän myös imitoi Niilo Tarvajärveä. Olen pannut näitä nauhoituksia Youtubeen.  

Edellä mainittu Philips matkaradio oli ollut minulla armeijassa jo alokasajasta lähtien. En sitä kuitenkaan kovin usein kuunnellut. Yksi kuuntelukerta alokasajalta on kuitenkin jäänyt mieleeni. Oli viikonloppu tai muu vapaa hetki, ja radio oli auki tuvassamme. Sieltä tuli kuunnelma, jossa kerrottiin siitä, kuinka paholainen saapui ihmiseksi naamioituneena Suomeen ja teki kirkon johdolle tarjouksen. Hän poistaisi Suomesta köyhyyden, jos suurkirkon tornissa oleva risti vaihdettaisiin “yhtiön” tunnukseen. Radiokuunnelma oli kirkon edustajan ja “yhtiön” edustajan välistä keskustelua. Kirkon edustaja ei suostunut ehdotettuun sopimukseen. Aivan lopussa, kun “yhtiön” mies oli poistunut, kirkon edustaja esitti arvion, että kyseessä oli ollut itse paholainen. Kuunnelma oli sen verran mielenkiintoinen, että muutkin tuvassa olleet kuuntelivat sitä keskittyneenä. 

Metsäkeikkoja, kovapanosammunnat ja polkupyörämarssi

Kahteen viimeiseen viikkoon Vekaranjärvellä sisältyi paitsi aiemmin mainitsemani ikävyydet raha-asioissa, myös muutamia suuremman mittaluokan tapahtumia, jotka ovat oleellinen osa armeijamuistojani. Ensimmäinen näistä tapahtumista oli se, kun minut ja eräs toinen tupamme asukas, jääkäri Salo, määrättiin yllättäen keittiön huoltojoukkoihin yhden yön kestävälle metsäkeikalle. Tehtävämme oli olla kuorma-auton lavalla ja jakaa sieltä ruokaa sotilaille, joita oli eri puolilla harjoitusaluetta. 

Ajoimme autolla jonnekin Mikkeli-Kouvola tien itäpuolelle, missä sotaharjoituksia järjestettiin. Huoltojoukoilla oli oma tukikohta, joka käsitti ainakin ison joukkueteltan ja kuorma-auton ja soppatykin. Keittäjät ahkeroivat tauotta aamusta yömyöhään tehdessään annoksia sotilaille. Kun yksi lenkki autolla oli tehty, palattiin hakemaan uusia ruokia uutta ateriaa varten. 

Jossakin vaiheessa alkoi sataa, ja kyyristelimme auton lavan peittävän pressun alla. Yksi jaettava tuote olivat kolmion malliset Viola -juustot. Keräsin itselleni muistoksi pyöreiden juustorasioiden läpinäkyvät muovikannet, joita kertyi iso kasa. 

“Satoi jne. Ei miellyttävää. Nukkuminen jäi vähiin”, kirjoitin päiväkirjaani selostamatta metsäreissua sen tarkemmin. Nukkuminen pyöreässä teltassa todellakin jäi vähiin. Ja märkää oli. Mutta silti tästä yhden yön reissusta on jäänyt jotenkin tunnelmallinen muisto. Kokemus oli erilainen kuin mitä siihen asti olin kokenut. Ruokaa sai ainakin napostella niin paljon kuin halusi. Auton lavalta pressujen koloista oli mukava kurkistella kopin yli, kun auto ajoi mutkaisia hiekkateitä metsien keskellä.  Jossakin vaiheessa kuorma-autoa ajanut jääkäri unohti auton avaimet sisälle autoon lukkojen taakse. Leirin pomona toiminut “kapiainen”, jokin keskiportaan ylikersantti tai luutnantti, antoi luvan rikkoa jonkin auton pienistä ikkunoista, jotta ajaminen voisi jatkua. 

Metsäreissulta tultuamme pääsin lomalle ja sain ensimmäisen ylinopeussakkoni. Kyydissäni oli eräs satunnainen inttituttava, joka kulki mukanani. 

Kun olimme ajaneet jonkin matkaa Mikkelin suuntaan, vastaan tuli henkilöauto, jonka kuljettaja huiskutti kädellään ilmeisesti poliisin tutkasta varottaen. Huomioni kiinnittyi huiskuttelijaan enkä huomannut juuri tuolla kohdalla tien varressa olevaa kahdeksan kympin rajoitusmerkkiä. Vähän matkan päässä poliisi pysäytti meidät. “Sata kilometriä tunnissa näytti tutka”, poliisi sanoi, enkä vielä tällöinkään tajunnut ajaneeni ylinopeutta. Luulin, että kyseessä oli nopeusmittareiden tarkastus. Vasta kun poliisi pyysi tulemaan poliisiautoon, sain tietää ajaneeni ylinopeutta. Sakko oli suuruudeltaan 45 markkaa, mikä tämän tekstin kirjoittamisajankohtana vastaisi noin 43 euroa. Sakot olivat pieniä tuohon aikaan. 

Mielenkiintoiset kokemukset jatkuivat. Käytyäni välillä lomalla lähdin muiden mukana Pahkajärven ampuma-alueelle. Siellä ammuttiin kranaatinheittimillä. Itse ampuminen jäi minulta näkemättä, mutta sen sijaan pääsin katsomaan tulenjohtopaikalle, kun kranaatit iskeytyivät suohon muutaman sadan metrin päässä. Uhrejakin tuli. Muutama teeri menetti henkensä, koska se sattuivat olemaan maalialueella.  

Tulenjohtopaikalle kuljettiin tarkasti merkittyä polkua pitkin. Joka puolella ympärillä näkyi räjähtäneiden kranaattien osia, kuoren kappaleita ja pyrstöjä. Koska seassa saattoi olla räjähtämättömiä “suutareitakin”, osiin ei saanut koskea. Eikä kyllä tehnyt mielikään. 

Tulenjohtopaikalle tultaessa komppanian päällikkö kysyi, missä ovat kypärämme. No, eihän meillä muutamalla paikalle määrätyillä jääkärillä sellaisia ollut. Emme olleet tienneet, että ne pitäisi olla. Niinpä meidät määrättiin pysyttelemään kivien takana piilossa, kun ammunta alkaisi. 

Alikersantit olivat komppanian päällikön ja joukkueenjohtajien valvonnassa radioyhteydessä ampumapaikan kanssa. Joitakin koordinaatteja ilmoitettiin. Lopulta annettiin lupa ampua. Kolmen kilometrin päästä alkoi kuulua jysähdyksiä, kun raskaiden kranaatinheittimien ammukset lähtivät ilmaan. “Kranaatit ovat ilmassa, nyt matalaksi”, komppanian päällikkö komensi ja jatkoi: “Koskaan ei voi tietää, mihin ensimmäiset osuvat”. Tilanne oli meistä ensikertalaisista tietysti hyvin jännittävä. Olisihan pieni laskuvirhe voinut merkitä tuhoamme. 

Komppanian päällikkö kurkisteli kivikasan seasta, emmekä me kypärättömätkään malttaneet olla katsomatta, mitä suolla tapahtuisi. Vähän ajan päästä alkoi kuulua vihellystä, kun kranaatit kiitivät ilmassa. Lähes samalla hetkellä suolla näkyi sinisiä savun tupsahduksia, ja noin sekunnin päästä kantautuivat terävät räjähdykset korviimme. Voi vain kuvitella, miten hirvittävä ääni on, jos sen joutuu kuuntelemaan läheltä ollen kuitenkin suojassa sirpaleilta. 

Todettakoon tässä yhteydessä, että muutaman kuukauden kuluttua kävi traagisella tavalla ilmi, ettei tulenjohtopaikka ollutkaan turvallinen, vaikka niin luultiin. Uutiset kertoivat, että juuri tuolla samalla paikalla oli eräs varusmies saanut surmansa harhautuneen kranaatinsirpaleen osuessa hänen päähänsä. 

Leirillä oltiin yö teltassa, kuten metsäkeikoilla kuuluu olla. Jossakin vaiheessa illalla koko porukka lähti kahdella perävaunullisella traktorilla muutaman kilometrin päässä olevaan sotilaskotiin. Matka sinne oli hurjinta ja vaarallisinta traktorin kyytiä, mitä olen ikinä kokenut. Kapiaisia ei ollut mukana, ja traktorinkuljettajat ajoivat, minkä Valmeteilla pääsi. Meidän traktorimme oli hieman nopeampi, joten ohitimme hitaamman traktorin kapealla hiekkatiellä. Tie oli niin kapea, että traktoreiden lavat olivat lähes kiinni toisissaan ja taisivatpa ne välillä vähän osuakin. Perävaunujen pohjalla oli halkoja, ja jotkut alkoivat leikkimielisesti taistella tai miekkailla niillä naapuritraktorissa olevia vastaan. Koko ajan tuntui, että traktori peräkärryineen ja matkustajineen voi kaatua ojaan minä hetkenä tahansa. Jotenkin ohituksesta kuitenkin selvittiin. 

Seuraavana päivänä alkoi uusi metsäkeikka eli niin sanottu vanhojen loppusota. Päiväkirjaani kirjoitin seuraavaa: “Yö metsässä. Ikävää, erittäin ikävää. Vartiointia ym:ta.” 

Harjoitus järjestettiin Savitaipaleen maastossa. Ajoimme paikan päälle ns. terroilla eli tekniikaltaan metsätraktoria muistuttavilla laitteilla, joissa oli lava sekä vielä erillinen peräkärry. Mukana oli raskas kranaatinheitin sekä erilaisia tarvikkeita. Matkalla jouduimme “Fouga Magister” suihkukoneen kuvitteellisten hyökkäysten kohteeksi, ja meidät piti ampua kuvitteellisia laukauksia kohti lentokonetta. “Ilma-ammuntaa” kuului komento. Kouluttajiemme mukaan ajatus lentokoneiden ampumisesta rynnäkkökivääreillä oli saatu Lähi-idän sodasta. Kun Fouga hyökkäsi, hyppäsimme alas ajoneuvon lavalta ja juoksimme viereiselle pellolle, jossa aloimme “ampua” Fougaa. Valehyökkäykset osoittivat ainakin sen, miten tehokas hyökkäysväline suihkukone on. Yhtenä hetkenä se on viattoman näköinen pieni musta piste korkealla taivaalla, ja kymmenen sekunnin päästä se on kohti syöksyvä hirviö, joka tappaa. Nykyaikainen hävittäjä ohjuksineen on tietysti aivan toista kuin antiikkinen Fouga Magister harjoitushävittäjä. Mutta senkin tekemät hyökkäykset tekivät selväksi, mistä voi sotatilanteessa olla kyse. 

Harjoituksemme oli lähinnä sitä, että pystytimme leirin telttoineen ja panimme kranaatinheittimen ampumakuntoon. Ja kun tämä oli tehty, olikin jo aika purkaa leiri ja siirtyä uuteen paikkaan. Tätä jatkui ja jatkui. Ylikersantti Rantakari yritti tehdä oman olonsa mukavaksi kuljettamalla mukaan jonkinlaista makuuasentoon laskettavaa retkituolia, joka oli täysin siviilivaruste. Vapaa-aikaa tai edes aikaa nukkumiseen ei käytännössä ollut, ja tämä teki kokemuksesta niin ikävän. Väsymys alkoi vaivata toden teolla. 

Harjoituksesta on jäänyt mieleeni pari “sotilaskunniani” kannalta kiusallista yksityiskohtaa. Toinen on se, kun pataljoonan komentaja Wallenius, vai mikä hänen nimensä mahtoi ollakaan, kävi vierailemassa paikalla. Tuolloin oli meneillään ruuan jakelu, ja jostakin syystä minut määrättiin osallistumaan siihen. Jouduin kaatamaan maitoa pahvilaatikon sisällä olevasta isosta muovipussista, johon maito oli pakattu. Kun pataljoonan komentaja, lihavahko vanhemman puoleinen mies, työnsi mukinsa maitolaatikon alle, maidon laskeminen jotenkin epäonnistui, ja maitoa roiskui komentajan päälle. Olinhan täysin kokematon hommassa. 

Toinen tapaus, jossa en ollut edukseni, oli se, kun minut määrättiin epämääräisillä ohjeilla vartiotehtäviin erääseen tien risteykseen. Paikalle käveli joukko harjoitusta valvovia korkeita upseereja, joille minun kuului tehdä asianmukainen vartioilmoitus. Aloitin sen suurin piirtein niin kuin pitää eli sanoin ensiksi, että “herra kapteeni, vartiossa jääkäri...  minä..., tehtävänä vartioida”... tässä vaiheessa minun olisi kai pitänyt satuilla jotakin. Olin kuitenkin niin väsynyt ja tympääntynyt, että en osannut keksiä sanottavaa vaan totesin ainoastaan, että en tiedä, mitä tehtäväni on vartioida. 

Ehkä vastauksessani oli myös hieman peiteltyä protestia koko hommaa kohtaan. Kapteenien ja everstien ja keitä kaikkia joukossa oli - ettei peräti itse kenraali - suut loksahtivat auki närkästyksestä tai halveksunnasta tai huvittuneisuudesta tai mistä nyt loksahtivatkin. Joku heistä sanoi minulle, että “käykää kysymässä”. Niinpä juoksin sadan metrin päässä olevaan leiriimme ja kysyin lähimmältä alikersantilta, mitä minun kuuluu vartioida. Sain ohjeet, että tietenkin sitä, ettei leirille tule vihollisia tai asiattomia.  Niinpä juoksin takaisin upseereiden luokse ja tein vartioilmoituksen, joka ilmeisesti tyydytti heitä. 

Tein suoraan sanoen aivan pellen itsestäni. Alikersantit naureskelivat, ja taisipa hymyn väre näkyä jonkun kapiaisenkin suupielessä, kun herraseurue jatkoi matkaansa. En pysty selittämään avutonta käytöstäni muutenkin kuin siten, että aliupseerikouluun joutumista vältellessäni minulle oli jäänyt päälle tyhmemmän ja huonomman esittäminen kuin mitä oikeasti olin. Valinnasta oli kuitenkin jo yli kuukausi, joten tässä vaiheessa olisin voinut jo vähän skarpata. Kaiken taustalla oli se, että inhosin armeijaa ja koko hommaa. En halunnut leikkiä mukana muuten kuin sen verran, etten joudu ongelmiin. 

Tästä loppusodasta mieleeni on jäänyt myös se, kuinka eräs lääkintämies kieltäytyi kaivamasta kenttäkäymälöitä ylikersantti Rantakarin määrätessä häntä niin tekemään. Lääkintämies perusteli kieltäytymistä sillä, että hänen esimiehensä oli antanut hänelle ehdottoman määräyksen tietyistä tehtävistä, eikä niistä saanut poiketa, vaikka kuka käskisi. No, siinä käytiin läpi sotaväen käskyvaltasuhteita ja lainsäädäntöä ennen kuin lääkintämies vastahakoisesti otti tehtävän hoitaakseen. Seurasin tapahtumaa kauhulla, koska tuntui uskomattomalta, että jollakin on kanttia kieltäytyä tottelemasta esimiehen suoraa käskyä, joka lopulta esitettiin jo aika tiukassa muodossa. 

Yö meni suurimmaksi osaksi valvoessa. Onneksi kuitenkin vain yksi yö, joka kuitenkin tuntui monelta yöltä, kun leiripaikkaa vaihdettiin. Seuraavana päivänä laahauduttiin sateen vallitessa väsyneinä kasarmille. Keikan jälkeen päästiin sentään lämpimään saunaan ja tietenkin sotilaskotiin. 

Touhu jatkui seuraavana päivänä, joka oli lauantai. Tuolloin oli siivousta ja raskas kalustomarssi kranaatinheittimiä raahaten. Heittimen jalustan kantaminen sattui sormiin ja käsiin. Putken ja jalustan kantaminen teki kipeää olkapäähän. Näiden kolmen epämukavan kannettavan esineen välillä piti valita.  

Päivän kruunasi se, kun edellä mainittu “linnakundi” kiristi minulta sata markkaa. Tämän tapauksen olenkin jo selostanut. 

Tässä vaiheessa tuleva Helsinkiin “joutuminen “ alkoi jo vaikuttaa pelastukselta, mitä sitten tapahtuisikin. Sitä ennen oli vielä lähdettävä polkupyöräajelulle.

Menimme koko komppania noin viidentoista kilometrin päässä olevalle metsäalueelle Mikkeli - Kouvola valtatien taakse Kouvolan suuntaan. Ajelin porukan perässä polkupyörällä, jonka runkoon oli kiinnitetty työkaluja ja varusteita sisältävä vanerilaatikko. Tehtäväni oli korjata matkan varrella särkyneet polkupyörät. Eipä niitä paljon särkynyt. Yhden kumin taisin sentään paikata. 

Illaksi ajelimme takaisin kasarmille. Tuo yhteensä noin 30 kilometrin lenkki oli pisin yhtenä päivänä ajamani matka, ja tuli menemään kauan ennen kuin ylitin tämän ”ennätykseni” siviilissä. En ole siis mikään ”polkupyöräilijä”.

Helsinkiin!

 Viimeisen yön ennen Helsinkiin lähtemistä olin yöpäivystäjänä kakkosvuorossa. Mukaani Saabin kyytiin lähti eräs jääkäri, joka ei jostakin syystä mennyt yhteiskuljetuksella. Jossakin Kouvolan jälkeen autosta lensi maantielle lasinpyyhin, mutta onneksi se löytyi tien varresta. 

Helsinki oli minulle tuossa vaiheessa vielä suurelta osin tuntematon kaupunki, ja kartanlukutaidossanikin oli parantamisen varaa. Ajelimme autolla tajuamatta, mistä lähtee reitti itäväylälle, jonka kartan mukaan piti olla juuri siinä missä olimme. Niin se olikin, mutta yläpuolellamme. Lopulta onnistuimme ajamaan Santahaminaan. Jätettyämme auton parkkipaikalle kävelimme kasarmin suuntaan ja tapasimme ensimmäiset vanhat jääkärit, jotka olivat pääsemässä siviiliin parin päivän kuluttua. He toivottivat meidät tervetulleeksi ja kehuivat, miten hienoon paikkaan olimme tulleet. 

Vekaranjärvellä vaatteemme ja kenkämme ja varustuksemme olivat olleet vanhoja ja käytettyjä. Kadettikoululla meille sen sijaan jaettiin täysin uudet asut ja varusteet. Saappaatkin olivat vielä tehtaan pahvilaatikossa. Pikkukengät olivat muotoilultaan moderneja eli jonkin verran tasakärkisiä verrattuna Vekaranjärvellä käytettyihin 1960-luvun “sämpylöihin”. Housut olivat leveälahkeiset toisin kuin Vekaranjärvellä käytetyt 1960-luvun tyyliset puikulahousut.

Kun Vekaranjärvellä itse kukin joutui ompelemaan takkiin hihamerkin, kadettikoululla merkin kiinnittivät henkilökuntaan kuuluvat naiset, kun takin ja merkin vei heille. Ompelemisen jälkeen hiha höyryprässättiin, jotta kaikki olisi tip-top. Asukokonaisuutemme oli siis kaikkiaan parasta mitä Suomen armeija voi varusmiehille tarjota. Syy oli todennäköisesti se, että kadettikoulun eduskuntakomppania oli eräänlainen edustusjoukko, johon kuuluvia asevelvollisia koululla vierailevat ulkomaiset merkkivieraat saattaisivat nähdä. Ei siis ollut yhdentekevää, millaisissa asuissa varusmiehet esiintyisivät.  

Pelkoni hevosallergiasta ei ollut aiheeton. “Alkoi hevosnuha vaivata perillä”, kirjoitin päiväkirjaani. Syynä nuhaan oli osittain se, että nukuimme kadettitalossa olevissa kahden hengen huoneissa, joissa nukkui ajoittain myös komppanian hevosmiehiä, silloin kun he olivat vartiossa. 

Jo seuraavana saapumispäivämme jälkeisenä päivänä pääsin illalla autolla kaupungille. Kyse ei ollut varsinaisesta iltalomasta vaan varuskuntavapaasta. Vekaranjärvellä ei tullut edes mieleen lähteä silloin minnekään sotilaskotia kauemmaksi. Mukanani oli muutama uusi inttikaverini. Yksi pysähtymispaikkamme oli Uunisaaren penger. 

Hienoimmat hetket intin aikana

 Helsinkiin saapumistamme seuraavana päivänä lähdimme vihreillä linja-autoilla Hankoniemeen Syndalenin ampumaleirille vartiointitehtäviin. Olimme siellä lähes viikon. Syndalenin “keikka” jäi armeijamuistoissani kaikkein tunnelmallisimmaksi kokemukseksi. Kirjoitinkin yhdessä vaiheessa päiväkirjaani maininnan, että se oli “hienoimpia hetkiä koko intin aikana”. 

Mitä nämä hienot hetket sitten olivat?

Ensinnäkin Syndalenin leirialue oli maastoltaan ja sijainniltaan kuin lomakylä verrattuna Vekaranjärven ankeisiin betonirakennuksiin ja asfalttikenttiin. Aivan leirin vieressä oli meri hiekkarantoineen, ja rannan tuntumassa oli tunnelmallinen 1950-luvun puuarkkitehtuuria edustava sotilaskoti. Vai olisiko se ollut vieläkin vanhempi. Rannalla oli myös sauna, jota jotkut innolla lämmittivät. Päiväkirjani mukaan minäkin kävin siellä pari kolme kertaa. Minulla on mielikuva, että että ainakin jollakin kerralla istuskelin yksin lauteilla hiljaisuudesta nauttien muiden jo lähdettyä teltoille. En ollut mikään ”yhteissaunomisen” ystävä. Joka tapauksessa merenrantasauna öisen hiekkarannan edustalla kruunasi leirikokemuksen. 

Päiväkirjani mukaan kolmas leiripäivämme on ollut iltapäivästä alkaen seuraava: 

“Loppupäivä lojumista. Saunassa, sotkussa, meren ranalla, ym:ssa. Valaistu paatti ankkurissa. Tunnelmallista. “

Eikä seuraava päivä ole ollut sen pahempi: 

“Klo: 12:n jälkeen vapaata. (auringon kuva) Lojuin. Katselin laivoja. Käytiin saunassa ja sotkussa jne.”

Ja seuraavakin päivä oli aivan OK: 

“Vartiossa. (piirros auringosta) Lojumista. Nuotio, tunnelmallista. Kuuntelin NL:n ohjelmaa. Pat’t. Hienoimpia hetkiä koko intin aikana. Illalla kuten eilen. Pat.”

Syndalenin leiriltä pystyi lähettämään postikortteja niin kuin lomakohteesta ainakin, ja käytinkin tätä tilaisuutta hyväkseni. 

Vartiotehtävämme olivat sitä, että meidät vietiin maastokuorma-autolla eri paikkoihin maantien varteen ampuma-alueen rajoille, joissa vartioimme, ettei paikalle tule ketään asiattomia. Varusteena oli rynnäkkökivääri ilman ammuksia. Kerran tunnissa otimme radiopuhelimella yhteyden komentopaikkaan ja ilmoitimme, että kaikki on kunnossa. Alue muistutti koskematonta erämaata. Eräällä reissulla upseeri käski kuljettajaa  pysäyttämään auton ja osoitti metsässä näkyvää hirvilaumaa. Että katsokaahan tuota. 

Vartiopaikat olivat syrjäisten pienten hiekkateiden varrella. Ainoa ihminen, joka kävi vartiopaikallani oli kiväärillä varustautunut siviiliasuinen mies. Minulle jäi käsitys, että hän oli vapaa-aikaansa viettävä armeijan upseeri. Tuntemattoman asemiehen ilmestyminen paikalle jonkin verran pelotti ja hermostutti, koska hän olisi voinut olla mikä hullu tahansa. Olin täysin puolustuskyvytön. Onneksi mies jatkoi matkaansa juteltuaan muutaman sanan. 

Joinakin päivinä vartiointi kesti vain muutaman tunnin, kun taas joinakin päivinä jouduimme olemaan asemissa koko päivän pimeään asti. Ei vartiointi kuitenkin mitenkään ikävää tai raskasta ollut. Mukaamme oli annettu sissimuonapakkaus, joka sisälsi makaronilaatikkoa ja monenlaisia muita ruokia. Olin lisäksi ostanut sotilaskodista joitakin lisäherkkuja kuten suklaata. Vartiointi oli käytännössä lojumista laavussa ja nuotion polttamista ja herkkujen mässäämistä. Ainoa tehtävä oli kerran tunnissa tapahtuva yhteydenotto radiolla. 

Selasin aikani kuluksi läpi kaikki radion kanavat ja sain kuulumaan Virosta tulevaa musiikkiohjelmaa. Radion aaltoalue oli hieman suomalaisen yleisradioaaltoalueen alapuolella ULA-aalloilla. Päivät oli syksyisen kuulaita ja aurinkoisia ja ainakin suojaisilla paikoilla myös kohtuullisen lämpimiä. Säätilastot näyttävät, että päivälämpötila Ahvenanmaalla on ollut 6- 8 astetta ja Helsingissä hieman vähemmän. Hangon tietoja ei löydy. Viimeisimmät päivät olivat joka tapauksessa hieman viileämpiä. Tällöin torjuin kylmyyttä mm. kirjoittamalla kirjettä eräälle tytölle. 

Kun kuusi vuorokautta oli ohi, palasimme vihreällä linja-autolla Santahaminaan, josta pääsin jo samana iltana lomalle. Viikon kestäneen mässäilyn jälkeen sain tuskin housun ylimmän napin kiinni, mutta normaaliin ruokavalioon ja liikuntaan palautuminen palautti tilanteen onneksi ennalleen. 

Loma-anomus

 Ensimmäisellä lomallani Santahaminasta tapasin joitakin henkilöitä, joiden kanssa laadin loma-anomuksen vähän pidempi tähtäimessä. Kuulin nimittäin, että ”henkilökohtaista syylomaa” (HSL) myönnettiin varsin kevyin perustein. Jotkut olivat saaneet sitä perunannostoon, vaikka kaikilla loman saaneilla ei ollut kotonaan perunoita, mitä nostettaisiin. Ajattelin, että jos lomaa saa näin helposti, anon sitä laivan välttämättömiin syyskunnostuksiin. Loma-anomuksen tueksi hakemukseni allekirjoittivat suosittelijoina kotipaikkakuntani purjehdusseuran puuhamies sekä 16-vuotias kaverini, “kommodori-laivuri”, olemattoman ”Sisävesiseuran” puolesta. 

Saabin tulevan huollon takia menin poikkeuksellisesti Helsinkiin DC-9 -suihkukoneella. Isäni vei minut lentoasemalle. Mukana autossa oli veljeni ja pari kaveriani. 

Olin vielä aika kokematon liikkumaan Helsingin julkisilla kulkuneuvoilla. Niinpä matkustin Finnairin bussilla kaupungissa olevaan terminaaliin Hotelli Intercontinentalin alakerrassa ja kävelin sieltä rautatieasemalle, jonka takaa lähti bussi Santahaminaan.

Lomalta paluun jälkeisenä iltana tapasin sotilaskodissa sattumalta entisen koulukaverini Paanasen Erkin, jonka kanssa jäin vähäksi aikaa juttelemaan. Hänkin suoritti asepalveluaan Santahaminassa. 

Aina, kun oli tilaisuus, lähdin iltalomalle. Vekaranjärvellä en ollut vaivautunut käyttämään iltalomia kuin yhden kerran, koska ei ollut mitään paikkaa, minne menisi. Santahaminan vieressä oli Helsinki, joten tilanne oli täysin toinen. Kävin usein iltalomalla erään kotipaikkakunnaltani kotoisin olevan vanhan tuttavani luona. Hän oli työssä valokuvausliikkeessä ja asui Lauttasaaressa. 

Eräänä iltana tein tavallista rohkeamman retken ja kävin jonkun paikallisen helluntaiseurakunnan tai vastaavan tilaisuudessa osoitteessa Pursimiehenkatu 8. Siellä esiintyi nuori pariskunta ja kertoi kokemuksistaan ja myös lankeemuksistaan Yhdysvalloissa. Meininki kokouksessa oli jossakin määrin jenkkityylisen “hurmoksellista”, jos näin voi sanoa. Rahaakin kerättiin. Seurailin tapahtumia takarivistä. Kyse oli ehkä jostakin pienemmästä yhteisöstä kuin varsinaisesta helluntaiseurakunnasta. 

Tekemämme loma-anomus hyväksyttiin yllättäen, ja niinpä minua odotti pitkä loma marraskuun alussa. Otin siihen vielä lisäpäiviksi jäljellä olevaa henkilökohtaista lomaa (hl) sekä normaalin viikonloppuloman. Sain siis olla siviilissä yli viikon. Mutta ei mennä vielä siihen, vaan pysytään lokakuussa. 

Kadettikoulun tunnelmia

 Vanhat jääkärit olivat poistuneet, joten me pääsimme nyt majoittumaan varsinaiseen kasarmirakennukseen. Ensimmäiset yöthän olimme olleet tilapäismajoituksessa toisessa rakennuksessa. Huomasin kauhukseni, että minut oli merkitty majoittumaan hevosmiesten tupaan. Onneksi sain vaihdetuksi itseni epävirallisesti toisen tuvan asukkaaksi. Joku sinne merkitty suostui vaihtoon. Olisin ollut valmis vaikka maksamaan tästä palveluksesta, mutta taisin selvitä ilmaiseksi. Majoittumisesta hevosmiesten tuvassa ei olisi tullut mitään. Olisin tukehtunut allergiakohtaukseen. Jo pelkästään se, että samassa rakennuksessa yleensä majaili hevosmiehiä, aiheutti minulle allergiaa, jonka kanssa kuitenkin sinnittelin. Jo pelkkä hevosmiesten tuvan avoimen oven ohi käveleminen tuntui epämukavalta. 

Minulla oli ollut Vekaranjärvellä käytössäni kaksi kaappia sen jälkeen kun oli kaapannut yhden tyhjäksi jääneen kaapin panemalla siihen oman ylimääräisen lukkoni. Kahden kaapin järjestelmä tuntui sen verran hyvältä, että kaappasin ylimääräisen kaapin myös Helsingissä, kun sama ylimääräinen lukkokin vielä oli käytössäni.. Jonkun mielestä ylimääräisen kaapin varaaminen olisi ehkä voinut tuntua itsekkäältä, koska samaan aikaan kaapeista oli pulaa, ja muutama jääkäri joutui pitämään väliaikaisesti tavaroitaan mytyssä lattialla - ei kuitenkaan meidän tuvassamme. En kuitenkaan edes harkinnut ylimääräisen kaappini luovuttamista, koska tiesin, että jääkärit saavat joka tapauksessa kaapit muutaman päivän kuluessa. Ja enhän olisi pystynyt auttamaan kuin yhtä heistä. Olisin ollut seuraavat neljä kuukautta ilman ylimääräistä kaappia siitä hyvästä, että olisin luovuttanut kaappini jääkärille, joka oli muutenkin jo saamassa kaappinsa. Jossakin menee hyväntahtoisuuden raja. Ja olinhan ollut Vekaranjärvellä siitäkin edestä hyväntahtoinen lainatessa rahaa saamatta sitä takaisin ja maksaessa muiden hukkaamia tavaroita. 

Arkinen elämä Santahaminassa alkoi rullata omaa tahtiaan, kun nyt varsinaisesti aloitin ne hommat, joita varten olin Helsinkiin tullut. Sain käyttööni oman polkupyörän, jolla päivittäin ajoin parin kilometrin päässä olevalle polkupyöräkorjaamolle. Olin tavallaan kuin vuokratyöläinen, joka käy muualla hommissa. Varsinainen palveluspaikkani olisi ollut kadettikoulu, mutta sen polkupyörämekaanikon tehtäviä hoiti eräs alikersantti sekä harvinaisuus, värvätty korpraali, jollaisesta en ollut ennen kuullut enkä myöskään ole tuon jälkeen kuullut. Kävin sentään katsomassa kadettikoulun pyöräkorjaamoa. Mitään tehtäviä minulla ei kuitenkaan siellä ollut. 

Tai itse asiassa jotakin pientä hommaa sentään oli, koska lokakuun 30. päivänä olen merkinnyt päiväkirjaani tehneeni pyörähommia kadettikoululla. Tällaiset olivat kuitenkin harvinaisia poikkeuksia. 

Niin kuin kasarmeilla on tapana, joskus jouduin yöpäivystäjäksi. Päivystäjän pöydällä oli radio, jota sai hiljaa kuunnella. Etsin kaikenlaisia ulkomaalaisia asemia, koska eihän Yleisradio edes lähettänyt 1970-luvulla ohjelmaa öisin.  

Yöpäivystyksestä puheen ollen jouduin näihin aikoihin poikkeuksellisesti myös kadettitalon iltapäivystäjäksi. Rakennus oli eräänlainen asuntola meren rannalla. Istuin pöydän ääressä ja luin löytämiäni lehtiä, mm. kadettien lehteä “Kylkirauta”. Jossakin lukemistani lehdistä, ei kuitenkaan Kylkiraudassa, kerrottiin elokuvateattereihin juuri tulleesta elokuvasta Zardoz, jossa näyttelee pääosaa Sean Connery. Elokuvan ensi-ilta Suomessa oli (imdb:n mukaan) ollut 25. lokakuuta, ja lehteä luin pari päivää myöhemmin. 

On hassua, miten tällaisia pieniä asioita jää mieleen. 

Pari päivää myöhemmin olen piirtänyt päiväkirjaan pommin ja miekan ja myrskypilven kuvan ja kirjoittanut, että valvomista liikaa, nukkumista liian vähän. Olen ollut peräkkäisinä öinä vartiossa ja yöpäivystäjänä. Jatkuvasta valvomisesta johtuen olin välillä niin väsynyt, että kun pomo ei ollut paikalla, hiivin polkupyöräkorjaamolla piiloon kylmään pimeään koloon väliseinän taakse ja nukuin siellä joidenkin epämääräisten pressujen päällä. 

Kuten edellä kerroin, onnistuin saamaan marraskuun lopulla pitkän loman, jonka aikana tapasin kavereitani ja puuhailin kaikenlaista. Lomani alkaessa lähestyä loppua tapasin erään tytön, johon olin ihastunut. Autoon oli asennettu uusi kasettisoitin, ja ajelime sitä kuunnellen eri puolilla lääniä. Mitään kestävää romanssia tästä tapaamisesta ei kuitenkaan kehittynyt, vaikka sellaista sisimmässäni toivoinkin. 

Helsinkiin palatessani otin Padasjoelta autoni kyytii epämääräisen kulkuria muistuttavan pelottavan miehen, joka puheli outoja ja kertoi joistakin kesämökkiasioista. Huokaisin helpotuksesta, kun mies lopulta poistui kyydistäni.

Ensimmäinen päivä lomani jälkeen oli sunnuntai, joten sain pehmeän paluun sotilaselämään. Lueskelin ja kirjoittelin kirjeitä ja "maleksin muuten vaan". Olin myös päivystäjänä. 

Vekaranjärvellä ollessani en ollut käyttänyt iltalomaani kuin kerran. Helsingissä lähdin aina iltalomalle kun pääsin. Maanantai-iltana olin jo ensimmäisen kerran iltalomalla. Ajelin autolla eri puolilla Helsingin keskustaa. Kävin mm. Katajanokalla katsomassa palanutta matkustajalaivaa Bore II:sta. Ajelin illan mittaan myös erään kaukaisen sukulaiseni kanssa, jonka hain Lauttasaaresta. Katselimme myöhemmin illalla hänen asunnollaan televisiosta Hitchcockin elokuvan "Linnut". 

Päivät kuluivat polkupyöräkorjaamolla. Torstai-iltapäivisin en kuitenkaan mennyt sinne, sillä tuolloin meillä oli jotain pienimuotoista sotilaskoulutusta kadettikoululla. Ensimmäisiä tällaisia tapahtumia oli se, kun meille opetettiin eräässä luokassa viestivälineiden eli lähinnä radiopuhelinten käyttämistä. Yksi meille esitelty kannettava puhelin oli monille entuudestaan vieras, mutta minä olin käyttänyt sellaista Syndalenissa. Löysin siis heti kanavan, mistä alkoi kuulua virolaista ohjelmaa. Pidin äänenvoimakkuuden pienellä. Joku kuitenkin kuuli, ja kuiskasi, mikä kanava. Ja minä neuvoin. Ei mennyt kuin hetki, kun useista radiopuhelimista luokassa kuului musiikkia. Meitä opettanut vanhemman puoleinen viestiupseeri tietysti komensi, että pankaapa nyt ne laitteet kiinni. 

Seuraavina viikkoina torstain koulutustapahtumat alkoivat sisältää pientä liikuntaa, joka ei ollenkaan miellyttänyt minua, vaikka ei se raskasta ollutkaan.  

Haaveita, pettymyksiä ja sydänsuruja

Kadetit olivat yleensä asiallisia eivätkä pitäneet minkäänlaista kuria meille esikuntakomppanian jääkäreille. Ruokailuunkin viereiseen rakennukseen saimme lampsia omaa tahtiamme ilman mitään sotilaallista järjestystä. Oli kuitenkin yksi kadetti, joka oli poikkeus. Olisipa mielenkiintoista tietää, miten tuon luonnehäiriöisen sadistin ura puolustusvoimissa myöhemmin jatkui. Päätyikö hän mahdollisesti kenraaliksi asti. Päiväkirjassani olen kuvannut asiaa seuraavasti: "Niuhari-kadetti mellastaa täällä." Tuo taitaa riittää kertomaan mistä oli kyse. Kun hän sattui olemaan vastuussa, emme menneet ruokalaan omaa tahtiamme vaan taisimme kiertää juosten urheilukentänkin osana kadetin antamaa simputusta. Onneksi tämä kiusanhenki ei ollut kauan riesanamme. 

Seuraavalla lomalla mukanani autossa oli joku "pp-mek.hiippari" sekä edellä mainittu sukulaiseni. Olin tullut kertoneeksi polkupyöräkorjaamolla, että kuljen lomillani autolla, ja niin joku mekaanikko oli sopinut, että hän pääsee kyydissäni. Mekaanikko ei kuulunut kadettikoulun porukkaamme vaan oli muulta Santahaminan saarella. Tapasin häntä ainoastaan korjaamolla. En ollut "vapaa-aikanani" missään tekemisissä tällaisten ulkopuolisten ihmisten kanssa. Se, että tällainen henkilö lähti kyytiini lomareissulle, oli poikkeuksellista. 

Eräänä iltana ajelin iltalomalla autolla erään siviilituttavani kanssa. Kävimme mm. Munkkiniemessä ja Katajanokalla. Ja mikä mieleenpainuvinta, näimme valkoisen Imperial- auton. Ajoimme jonkin matkaa sen perässä Pohjoisrannassa. Olin tunnistavinani auton vuosimallin 1960 Imperialiksi ja vieläpä LeBaron malliksi. 

Vaikka palveluksemme oli sinänsä helppoa, valvomista tahtoi olla liikaa. Jatkuva väsymys vaivasi. Kerran, kun pomo ei ollut paikalle, menin polkupyöräkorjaamolla erääseen kahden seinän välissä olevaan koloon ja yritin nukkua siellä joidenkin epämääräisten pressujen päällä. Oli niin kylmä, ettei nukkumisesta tullut mitään. Kerran taas maksoin 20 markkaa siitä, että joku toinen lähti sijastani yövartiointiin. Nimeä vain muutettiin seinällä olevassa listassa. 

Lomareissuillani oli silloin tällöin joku tuttu tai puolituttu kyydissä. Viitasaarella jo moni tiesi, että viikonloppuisin kulkee Saab-pikavuoro Helsingin ja Viitasaaren välillä. Ja Jyväskyläänkin voi jäädä, jos on sinne menossa. 

Eräällä joulukuun lomalla tyttö, johon olin ihastunut, lähti mukaani Helsinkiin. Syy oli tietenkin vain se, että hän käytti hyväksi tilaisuutta päästä sinne. Minä en ollut se syy. 

Pysähdyimme matkalla Union Huoltoasemalle jossakin Padasjoella. Otin tytöstä kuvan juomalasi kädessään pöydän ääressä. Kuuntelimme matkalla kasetteja ja juttelimme kaikenlaista. Jätin hänet sukulaistensa luokse jonnekin Pohjois-Helsinkiin. 

Olin aivan tolkuttoman rakastunut. Ikävä kyllä, se oli vain yksipuolista. Olin jo melkein jonkinlaisen harhakuvitelman vallassa, että välillämme olisi jotain, ja että melkein jo seurustelemme. Miten typerä olinkaan. Minähän olin tytön näkökulmasta vain autonkuljettaja, eikä hän ollut kiinnostunut seurastani Helsingissä eikä muuallakaan. Joka tapauksessa elättelin haavetta, että hän lähtisi iltalomalla kyytiini, ja kokisimme yhdessä romanttisen kuutamoajelun rantaväylällä tai jotain tähän tyyliin Elviksen laulujen kuuluessa auton soittimesta. 

Mitään tuollaista ei tapahtunut. Niin purin turhautumistani kirjoittamalla päiväkirjaani, että ”hieman synkkä koko päivä”. Jouduin osallistumaan armeijan pikkujoulutapahtumaan, joka järjestettiin jossakin Uudenman jääkäripataljoonan tiloissa, mahdollisesti urheiluhallissa. Paikassa oli jonkinlainen näyttämö, ja siellä esiintyi mm. viihdetaitelija Eemeli. Kirjoitin päiväkirjaani, että ”typerää”. 

Torstaina 12. joulukuuta joukko varusmiehiä oli lähdössä pitkälle polkupyörämarssille, ja meidän mekaanikkojen tehtävänä oli tehdä ns. marssivanteita mukaan matkalle – jonne minä en kuitenkaan lähtisi. Vanteet olivat vararenkaita polkupyöriin, joista puhkeaisi kumi matkan aikana. 

Torstait olivat koulutusiltapäiviä, ja tällä kerralla koulutukseen sisältyi ammuntaa ns. ”pystykorvilla” eli toisen maailmansodan aikaisilla sotilaskivääreillä. Minä ammuin komppanian parhaan tuloksen, joka kuitenkin perustui huijaamiseen. Ammuimme ensiksi muutaman sarjan harjoituslaukauksia, joiden jälkeen kävimme aina itse paikkaamassa taulut. Jätin joka kerralla parhaan osuman paikkaamatta. Kun lopulta oli vuoro ampua varsinaiset laukaukset, ammuin kaikki tarakoituksella ohi taulun. Kun kapiaiset ja alikersantit – keitä he olivatkaan – kävivät laskemassa osumat, minun taulussani oli paras tulos. Olinhan jättänyt harjoituskierroksilla ampumani hyvät osumat tauluun. 

Hyvää ruokaa, vähän unta

Elämä armeijassa jatkui vaihtelevissa merkeissä. Jo ensimmäisenä loman jälkeisenä päivänä olen kirjoittanut päiväkirjaani, että ”tämä päivä oli kurja, oikein huippukurja, kuumetta?” Olosuhteet pyöräkorjaamolla olivat ankeat. Siellä oli kylmä, ja istuimme rautaisilla traktorin penkeillä, jotka olivat myös kylmät. Lisäksi väsytti koko ajan. Yövartioon joutuminen heti loman jälkeen pahensi vain tilannetta. 

Korjaamolla oli sinänsä helppoa. Toisena työpäivänäni loman jälkeen olin siellä kahdestaan erään Roos -nimisen jääkärin kanssa. Meillä ei siis ollut ketään pomoa. Päiväkirjani kertoo seuraavaa: ”Lojuin vaan, ja välillä käytiin sodessa”. Kulutimme siis vain aikaa. Illalla komppaniassa yritin (sana ”yritin” on alleviivattu päiväkirjassani) edelleenkin nukkua väsymystäni pois.  

Väsymys vaivasi usein. Kerran päivällä – olisiko ollut juuri edellä mainittu päivä - yritin nukkua salaa eräässä kahden seinän väliin jäävässä tilassa, jonne pääsi puikahtamaan korjaamotilasta. Patjana oli epämääräisiä pressuja. Paikka oli kylmä, eikä nukkumisesta tullut mitään. 

Seuraava päivä, 18. joulukuuta, alkoi yllättävällä hälytysharjoituksella aamuyöllä. Minun tehtäväni oli kiertää läheisissä kerrostaloissa soittamassa ovikelloa ja herättämässä upseereita, mm. komppanian päällikkö, joka mahdollisesti tiesi harjoituksesta tai oli sen jopa järjestänyt – ellei harjoituksesta ollut päätetty jossakin ylemmällä taholla, jolloin se olisi yllätys upseereillekin. 

Kun palasin komppaniaan, siellä odotti epämukava yllätys. Kaappini sisältö oli levitetty lattialle päiväpeiton päälle. Olin nimittäin annetun ohjeen mukaisesti antanut kaappini avaimen joillekin lähtiessäni ulos upseereita herättämään. Kaappien tyhjentäminen kuului harjoitukseen. Idea oli ilmeisesti se, että ”tositilanteessa” kaapit tyhjennettäisiin siirryttäisiin muualle, jolloin komppanian tiloihin tulisi muita ihmisiä. Minua harmitti, että olin tullut antaneeksi avaimeni. Eihän kaikkia käskyjä olisi tarvinnut ottaa aivan kirjaimellisesti. 

Kuten edellä jo olen kertonut, Vekaranjärvellä ollessani en ollut käyttänyt juuri lainkaan iltalomiani, koska mihin sieltä korvesta olisi voinut lähteä lomalle. Helsingissä sen sijaan käytin hyväkseni kaikki tilaisuudet poistua alueelta. Ajelin kaupungilla ja kuuntelin kaseteilta Elviksen Acapulcoa ja Viva las Vegasia, ja mitä kaikkia kappaleita oli nauhoitettu. Mieleeni nousee vieläkin noita kappaleita kuunnellessani muistikuvia cruisailusta iltaisin Helsingin kaduilla talvella 1974-1975. 

Yleisesti ottaen armeijapalvelukseni oli näihin aikoihin hyvin helppoa. Ainoastaan unen puute vaivasi. Torstai-iltapäivisin meillä kuitenkin oli jonkinlaista koulutusta kadettikoululla, ja tällöin emme menneet työpaikoillemme. Alussa koulutus oli tapahtunut sisätiloissa ja ollut mukavaa ja helppoa, mutta viikkojen kuluessa olimme siirtyneet ulkona tapahtuvaan harjoitteluun, eikä se enää ollutkaan kivaa. Muutamaa päivää ennen joulua olen kirjoittanut päiväkirjaani seuraavaa: 

”Iltapäivällä inhottavaa TST:tä. Juostiin metsässä kuin hullut”. 

Eihän tuollainen tietenkään ollut mitään siihen verrattuna, mitä armeijassa normaalisti koettiin. Mutta kun saa lojua päivät pitkät muuten, pieni ”liikuntakin” alkaa tuntua kovalta. 

Perjantai, joulukuun 20. päivä, alkoi poikkeuksellisesti ”aamulenkillä”, mistä en ollut ollenkaan ilahtunut. Normaalistihan mitään tällaisia lenkkejä ei ollut, vaan saimme löntystellä aamupalalle omaa tahtiamme. Nyt joku ylemmällä taholla oli kuitenkin keksinyt, että tarvitsimme liikuntaa niin kuin sitä ei jo edellisenä päivänä olisi ollut tarpeeksi. Tai ehkä pomot olivat huomanneet harjoituksen aikana, että olemme huonokuntoista porukkaa. 

Ruokatunnilla vietimme jonkinlaisen ”joulujuhlan” ruokalassa. Juhlan yksityiskodat eivät ole jääneet mieleeni, mutta muistan sen, että jouluruoka oli monipuolista ja hyvää kuten kadettikoulun ruuat yleensäkin. 

Kadettikoulun esikuntakomppania söi samoja ruokia kuin kadetitkin, joten olimme etuoikeutettuja tavallisiin varusmiehiin nähden. Ruoka oli hyvää ravintolatasoa ja aivan eri sarjaa kuin Vekaranjärvellä ja muissa normaaleissa varuskunnissa tarjottu. Ruokailu oli muutenkin hienostuneempaa. Maito oli pöydissä tölkeissä eikä missään peltikannuissa, ja ruokailu tapahtui normaaleilta lautasilta ja juomalaseista – ei peltiastioista. Monesti tarjolla oli jopa useita ruokalajeja, jotkut jopa hieman eksoottisia, kuten ranskalainen juustokeitto. Kadetteja koulutettiin herrasmiehiksi ja kulinarismin tuntijoiksi, joten heidät totutettiin ylellisiin ruokiin. Ja me jääkärit saimme tätä samaa, vaikka meistä ei herroja koulutettukaan. Kadettien ruokasali oli samassa rakennuksessa, ja sama keittiö tarjosi ruuan niin heille kuin meillekin. 

Hyökkäys tupaan - pako ikkunasta

Kun tuli perjantai, joulukuun 20. päivän ilta, komppaniassa alkoi tapahtua. Minä yritin nukkua yläsängyssäni niin kuin tavallisesti, mutta muutama tupamme asukas oli juhlatuulella, ja tätä juhlimistaan he ilmaisivat juomalla viinaa. Pulloja taisi olla useammankin jääkärin kaapissa. 

Päiväkirjaani kirjoitin seuraavaa: 

”Porukka ryyppäsi koko illan ja vielä yölläkin, kunnes PU tuli, ja osa porukasta joutui häkkiin. En saanut nukutuksi koko yönä juuri ollenkaan.” 

Selostus on lyhyt, joten täydennän sitä. Muutama jääkäri todellakin juhli alkavaa joulua istumalla pöydän ääressä, pelaamalla korttia, keskustelemalla äänekkäästi ja polttamalla tupakkaa. Ai niin, ja juomalla viinaa. 

Kymmenen aikaan alkoi hiljaisuus, joten viimeistään silloin valot olisi pitänyt sammuttaa ja lopettaa juhliminen. Mutta juhlatunnelma oli niin korkealla, ettei hiljaisuudesta välitetty. Myös ulkovartiokierroksella ollut jääkäri huomasi, että jotain on tekeillä, ja liittyi seuraan. Hän kiipesi ikkunalaudalle istumaan aseensa kanssa ja tuli lopulta kokonaan sisällekin. Hänellä oli yllään päivystäjän turkki, jota yön kylminä tunteina sai käyttää. Minä en kyseistä vaatekkappaletta koskaan kokeillut. Siinä olisi ollut todennäköisesti hevosenpölyä, josta olisin saanut allergian. Sain allergisia oireita jo pelkästään olemalla vartijoiden tuvassa. 

Pysyttelin sängyssäni ja pystyin näin ollen havainnoimaan vain meidän tupamme tapahtumia. Myöhemmin – kun yön tapahtumia selviteltiin – sain tietää, että muuallakin komppaniassa oli juhlittu alkoholin merkeissä. Hevostallissa palvelleet jääkärit olivat hakeneet hevosen ja yrittäneet ratsastaa sillä komppanian ovesta sisälle kuitenkaan onnistumatta. Yöpäivystäjä oli mennyt nukkumaan humalaansa siivouskomeroon ja antanut päivystäjän lätkänsä jollekin toiselle, jonka verkkopaidan päällä lätkä roikkui, kun tämä toinen henkilö istui päivystäjän pöydän takana. Verkkopaita ei luonnollisestiaan ollut hyväksyttävä asu päivystäjälle.  Tällainen oli tilanne, kun PU eli päivystävä upseeri ajoi autollaan pihaan.

Kun näin auton valot, tajusin, että nyt ei hyvää seuraisi. Tässä vaiheessa pöydän ääressä istujat olisivat todennäköisesti vielä selvinneet tilanteesta pelkällä säikähdyksellä panemalla pullot piiloon. sammuttamalla valot ja menemällä sänkyihinsä. He olivat kuitenkin niin juhlamielellä, etteivät reagoineet mitenkään, vaikka näkivät päivystäjän auton ajavan rakennuksen eteen. 

Hetken kuluttua päivystävä upseeri oli tuvan ovella. Hän alkoi kysellä, että mikäs meininki täällä on meneillään ja muistutti hiljaisuudesta. Juhlijat olivat kuitenkin uhmakkaita ja niin selvästi humalassa, ettei päivystävä upseeri saanut tilanetta rauhoittumaan. Hän ei ollut mitenkään erityisen komentava tyyppi vaan enemmänkin arka ja epävarma. Hän kyseli pöydän äärellä olevien jääkäreiden nimiä, ja ainakin jotkut heistä kertoivat hänelle keksityt nimen. Joku heistä oli olevinaan jääkäri Laurila. Sukunimi oli lainattu hetken mielijohteesta tuon ajan lapsitähdeltä Mari Laurilalta, jonka ”Peppi pitkätossu” -laulu kuului usein radiosta. 

Kun päivystävä upseeri ei saanut tupaa rauhoittumaan, ja kun tilanne koko komppaniassa oli kaaottinen, hän soitti paikalle järjestyspartion, joka saapui hetken päästä sotilasjeepillä. Tässä vaiheessa humalaiset jääkärit olivat jo sulkeneet tuvan oven eivätkä päästäneet päivystävää upseeria enää sisälle. 

Kun jääkärit huomasivat jeepin ajavan pihaan ja joukon järjestyspartion sotilaita astelevan rakennukseen, he rakensivat nopeasti ovelle barrikadin peltikaapeista. Ovea vastaan pönkittiin kaappeja. Järjetyspartio tietysti pääsi sisälle väellä ja voimalla, niin että kaapit vain kolisivat. Barrikadi kuitenkin hidasti heidän tuloaan sen verran, että joukko jääkäreitä ehti paeta avoimesta ikkunasta. He yrittivät päästä kaupungille, mutta heidän pidätettiin Hevossalmen sillalla ja toimitettiin putkaan. 

Tilanne komppaniassa rauhoittui, ja me jäljelle jääneet yritimme saada unen päästä kiinni. Loppuyö sujui normaalisti. 

En liene vaikea arvata, että illan juhlinnasta vielä kuultaisiin. Ehkä jo heti seuraavina päivinä saimme kuulla asiasta, mutta koska oli viikonloppu, ja joulunpyhät olivat tulossa heti sen jälkeen, varsinainen yritys kurin palauttamiseen alkoi vasta vuodenvaihteen jälkeen. 

Juhlayötä seurannut päivä oli lauantai, jolloin meillä oli kevyttä liikuntaa ei lähinnä lentopalloa kadettikoulun voimistelusalissa. En yleensä osallistunut tällaisiin tapahtumiin, koska olin normaalisti lauantait lomalla. Lähestyvä joulu sotki normaalit lomarutiinit, joten nyt olin poikkeuksellisesti viikonlopun kasarmilla. Tietyt fyysiset ongelmat, joita en tarkemmin selosta, vaivasivat minua noihin aikoihin siinä määrin, että jo kevyt liikunta kuten lentopallon pelaaminen, olisi voinut olla epämukavaa - lievästi sanottuna. Niinpä maksoin viisi markkaa jollekin siitä, että sain jäädä päivystäjäksi komppaniaan siksi aikaa, kun muut lähtivät salille. Vaihdoimme vuoroa. Jonakin toisena kertana maksoin rahaa siitä, että sain olla yövartioissa, koska sekin vapautti lauantain liikuntatunnille osallistumiselta. Kukaan muu tuskin olisi tuollaista vaihtoa halunnut, koska vartioon joutuminen koettiin melkein rangaistuksena. Siltä yöltähän jäivät unet suurimmaksi osaksi nukkumatta. 

Vaikka komppaniassa oli ollut levotonta, iltalomia sentään myönnettiin normaalisti. Lähdin jääkäri Behmin kanssa autolla kaupungille. Kävimme elokuvateatteri Bristolissa katsomassa elokuvan ”Jättiläinen taivaalla”, jossa pienkone törmää ”Jumbo jettiin”. Ajelimme muutenkin autolla.

Seuraavana päivänä oli taas iltalomalla, ja tällöin ajelin autolla kasetteja kuunellen. Kävin kylässä äitini veljen perheen luona Myyrmäessä. 

Kun joulu lähestyi, niin aina vain omituisemmaksi meni. Joulukuun 23. päivänä olen kirjoittanut päiväkirjaani ”PP-hommissa + Raukin päivystäjänä + sotkussa ym.” Lomalle olen lähtenyt jo aamupäivän puolella klo. 11:15. 

Käytännössä tuo tarkoittaa sitä, että ajelin aamulla polkupyörällä korjaamolle, jossa sentään oli joku, kun ovi kerran oli auki. Sellaistakin joskus tapahtui, että kukaan ei tullut avaamaan ovea, ja piti keksiä jotain ajankulua päivään. Käytännössä tilanne on tässäkin tapauksessa ollut tuollainen. Käväistyäni korjaamon ovella ja todettuani, että se oli lukossa, norkoilin sotilaskodissa ja söin munkkia ja join Coca-Colaa. Hiippaillut pitkin kasarmialuetta, joka oli nyt poikkeuksellisen hiljainen. Kurkistelin komppanioihin ja muihin rakennuksiin. Kävin jossakin tuvassakin. 

Eräällä tuollaisella epävirallisella kurkistelukerralla juttelin joidenkin vartiokomppaniassa palvelevien jääkärien kanssa. Heidän tehtävänään oli mm. seisoa vartiossa presidentinlinnan edessä. Joku heistä kertoi, että hänellä tai jollakin muulla on ollut mukana taskuradio, jota hän on salaa kuunnellut yöllä vartiopaikalla seisoessaan. Se on tietenkin ollut kiellettyä, mutta kukaan ei ole huomannut. Minuakin alkoi kiinostaa radion kuunteleminen vartiolenkillä. Se tuntui sopivan salaperäiseltä touhulta. 

Kun kiertelin kasarmialueella, tulin kurkistaneeksi myös aliupseerikoulun eli ”Raukin” rakennukseen, kun harvinainen tilaisuus sen teki mahdolliseksi. Kun kurkistin ovesta sisälle, päivystäjänpöydän takana istunut jääkäri huomasin minut. Ennen kuin oli kunnolla tajunnut, mistä on kyse, hän oli kiikuttanut päivystäjänlätkänsä minun kaulaani ja ohjannut minut pöydän taakse istumaan. Sen jälkeen hän kiirehti ovesta ulos tupakoita ostamaan. 

Tilanne oli absurdi. Ensinnäkään minulla ei ollut mitään tekemistä Reservinaliupseerikoulun kanssa, joten en tietenkään olisi voinut toimia koulun päivystäjä, vaikka koulu juuri tuolla hetkellä olikin tyhjä. Toisekseen likainen työhaalarini ei ollut päivystäjälle sopiva asu. Kolmanneksi, en olisi tiennyt, mitä minun pitää sanoa, jos päivystävä upseeri tai kuka tahansa upseeri astuu ovesta sisälle. Päivystäjänhän kuuluu nousta seisomaan ja tehdä asianmukainen ilmoitus. Se menee jonkin kaavan mukaan. Joku rohkea ja aloitekykyinen henkilö olisi ilmoituksesta ehkä selvinnut keksimällä jotain uskottavalta kuulostavaa, mutta työhaalaria en olisi saanut selitettyä millään. 

Onneksi tupakan ostaja palasi hetken päästä, joten selvisin tilanteesta. Olihan se kuitenkin aika hurjaa istua Raukin aulassa ”päivystäjänä”. Siinä istuessani katselin ympärilleni ja mietiskelin, miten oudossa tilanteessa olen. 

Seuraavassa on joskus aikaisemmin kirjoittamani selostus tästä samasta tapahtumasta. Tästä selostuksesta käy ilmi, että minulla oli kuin olikin jonkinlainen ohje mahdollisen ilmoituksen tekemistä varten.

Kerran aikaa kuluttaessani päätin kurkistaa, millaiselta Reservin aliupseerikoulu, RAUK, näyttää sisältäpäin (silloin oli juuri kurssien välinen katkos koulutuksessa). Kun astuin ovesta sisään, ryntäsi päivystäjä paikaltaan ja hämmästyksekseni ojensi päivystyslevykkeensä minulle. Hänen piti päästä ostamaan tupakkaa, ja minun oli tuurattava häntä. Yritin kieltäytyä, mutta tyyppi oli sitkeä ja sai painostettua minut ottamaan "päivystäjän" tehtävät vastaan. Niinpä siis jonkin aikaa istuskelin RAUKin päivystäjän pöydän takana asianmukainen virkkamerkki ylläni. Virkansa luovuttanut päivystäjä oli neuvonut jonkin pahvikyltin, josta voisin lukea päivystäjän ilmoituksen, jos joku upseeri sattuisi paikalle. Onneksi ei sattunut, sillä epäilen, että rasvaisessa työpuvussa pahvilapusta ilmoitusta tavaileva tuntematon sotamies ei olisi oikein mennyt perille - ei hidasälyisimmällekään kapiaiselle.

Suursiivous minun aloitteestani

 Armeijassa oli se käytäntö, että osa sotilaista pääsi lomalle jouluna ja osa uutenvuonna. En muista, saiko tässä asiassa esittää oman toiveensa. Taisi saada, koska joulun valitseminen tuntuisi minulle sopivammalta vaihtoehdolta. No, tällä kysymyksellä ei ole merkitystä, koska pääsin lomalle sekä jouluna että uutenavuotena. Tällainen oli luultavasti aika poikkeuksellista. Välillä piti kuitenkin käydä nukkumassa yksi yö kasarmilla. 

Joululomani alkoi aatonaattona ja päättyi vajaata viikkoa myöhemmin, sunnuntaina 29. joulukuuta.  Lomalla ei tapahtunut sen kummempia. Ajoin autolla penkalle, mutta se oli minulle niin tavallista, että ihme kun yleensä olen maininnut asiasta päiväkirjassani.

Käytyäni nukkumassa yhden yön Helsingissä ja puuhailtuani päivän polkupyöräkorjaamolla, pääsin yllättäen uudestaan lomalle. Komppanian päällikkö pysäytti minut ulko-oven lähellä käytävällä, kun olin tulossa polkupyöräkorjaamolta, ja sanoi: ”Te lähdette nyt lomalle”. Hän lisäsi vielä, että ei  täällä turhaan miehiä pidetä. Kun minulle ei ollut merkitty vartiovuoroja eikä pävystysvuoroja, olin vapaa lähtemään.  

Loma tuli täytenä yllätyksenä. Pakkasin kamani ja lähdin ajamaan kotia kohti. Kello oli vartin yli neljä iltapäivällä, ja olin kotona yhdeksän aikaan. Siellä ei tiedetty, että olin taas tulossa. 

Vuosi vaihtui, ja uuden vuoden ensimmäisen päivän iltana ajelin taas Helsinkiin. Kuuntelin koko matkan ajan kaseteilta musiikkia. Ajoin kaupungin keskustan läpi ja tankkasin auton. 

Armeijan tunnelmiin palaaminen ei oikein huvittanut, ja niinpä kirjoitin päiväkirjaani ”Yök (armeijalle)”. Armeija oli kirjoitettu salakielellä. 

Virallisesti toimin Santahaminassa Kadettikoulun esikuntakomppaniassa polkupyörämekaanikkona, mutta tosiasiassa työskentelin kuitenkin Uudenmaan jääkäripataljoonan "leivissä", eli olin päivät hommissa pataljoonan polkupyöräkorjaamossa, joka sijaitsi (Google-kartan mukaan) noin 1,8 kilometrin päässä paikasta, josta polkupyörän aamuisin otin, ja johon sen työpäivän lopuksi vein. Pyörä oli yöt varastossa kadettikoulun urheilukentän vieressä olevassa vajassa, joka oli parinsadan metrin päässä kasarmirakennuksesta. Ruokatunnin ajaksi pyörän sai jättää kasarmin eteen. 

Kadettikoulun polkupyörämekaanikon hommia hoiti värvätty korpraali, millainen oli aika harvinainen näky armeijassa. Itse asiassa en nähnyt koskaan ainoatakaan muuta korpraalin arvoista värvättyä kuin tämän nuoren henkilön. 

Työmatkat tein special-pyörälläni, jonka itse olin kunnostellut vanhasta romusta. Oikeastaan tämä "oma" pyörä oli työn alla tuon tuostakin, kun lisäilin siihen erilaisia varusteita. Nämä projektit oli tehtävä hieman salaa, sillä kadettikoulun pyörää ei oikeastaan olisi saanut korjailla pataljoonan korjaamolla ja osilla. Peruskunnostuksen ajaksi olinkin "naamioinut" pyöräni pataljoonan pyöräksi rekisterikilpeä vaihtamalla, joten kukaan ei huomannut, mitä oikeastaan puuhailin.

Mitä speciaalia pyörässäni sitten oli? No ei tietenkään mitään mullistavaa siviilinäkökulmasta katsoen, mutta kun armeijassa pienetkin poikkeamat ovat kiellettyjä, speciaalin saa aikaan varsin helposti. Ohjaustangosta oli taitavasti poistettu hitsatut "polvenrepijäraudat", eli tavarateline. Satula oli "special" eli jokin vanha, pehmustettu nahkainen ja todella hyvä istua. Laakerit oli öljyllä huippuunsa herkistetty, vaikka jälkeenpäin ajatellen rasva olisi ollut sittenkin parempi vaihtoehto. Pyörässä oli osittain omatekoinen erikoistakalamppu (kaksikin lamppua välillä - tästä tosin tuli huomautus). Ja valot tietysti. Lukkokin, of course. Ylipäätään kaikki mahdollinen pyörässä oli uutta ja parasta saatavissa olevaa. Kaksi soittokelloa. Ja niin edelleen. Pyörästä lähes tapeltiin, kun luovutin sen eteenpäin siviiliin lähtiessäni.

Armeijan pyörän olisi muuten voinut tuoda aivan helposti kotiinsakin. Olisi vain tarvinnut panna luetteloista poistettu hylätty runko ja kasa uusia osia korjaamon seinustalle piiloon. Illalla osat sitten Saabin peräluukuun ja suunta lomille. Varastamistahan tämä tietenkin virallisesti olisi ollut, enkä mitään tällaista tietenkään tehnyt. Jälkeen päin ajatellen minun olisi ehkä kuitenkin kannattanut ottaa yksi polkupyörä hyvitykseksi niistä turhista maksuista, joita jouduin maksamaan, kun minulta ryövättiin varusteita (sänkyhuopa mm.). Tavallaan olisin maksanut pyörästä. Rahanarvoistahan siinä olisivat vain uudet osat. 

Jos vielä vuodenvaihteen tapahtumia kerrataan, niin olin ollut kuuden päivän mittaisella joululomalla ja saapunut varuskuntaan uudeksi vuodeksi. Ehdin olla vain yhden päivän hommissa joulun ”välipäivinä”, kun komppanian päällikkö kertoi, että voinkin lähteä samantien uudestaan lomalle. Tämä tapahtui siis vuoden 1974 viimeisinä päivinä. Helsingin ilotulitukset jäivät tälläkin tälläkin kertaa näkemättä, vaikka olin jo etukäteen ollut tyytyväinen, että näen ne. En minä nyt sentään lomaa olisi tuollaiseen uhrannut, vaikka se kai olisi ollut mahdollistakin. 

Vaikka lomat pyörivät hyvin, uudenvuoden loma ei sentään kestänyt kuutta vuorokautta kuten joululoma. Paluu arkeen oli edessä jo parin päivän jälkeen. Työt jatkuivat korjaamolla entiseen tahtiin. 

Kadettikoulun esikuntakomppaniaa ei juuri sotilasasioilla rasitettu, vaan olimme kuin tavallisia työntekijöitä työskennellen päivät ja viettäen vapaana illat. Torstai-iltapäivisin oli kuitenkin erikoiskoulutusta, jolloin emme olleet työpaikoillamme. Alkuun tämä erikoiskoulutus tapahtui luokkahuoneissa mm. radiopuhelimen käyttöä ym:ta opiskellen. Vähitellen kuitenkin nämä torstai-iltapäivät alkoivat saada vähän epämiellyttävämmän sävyn. Kävimme ampumassa läheisellä radalla ja tapahtui vielä tätäkin pahempaa: Meille järjestettiin pientä taistelukoulutusta siihen kuuluvine juoksenteluineen ja muine epämiellyttävyyksineen. Useimmiten tosin harjoittelimme lähes kasarmin nurkalla, mutta kuitenkin.

Jonakin torstaina en yksinkertaisesti mennyt kasarmille määräajaksi vaan luimuilin korjaamolla aikaani kuluttaen. Tavallisesti minulla oli valmiina jokin peitetarina, joka selittäisi poissaoloni, jos sitä kysyttäisiin. Milloin olin korjannut jonkin kapiaisen pyörää, milloin kapiaisen lapsen pyörää jne. Teinkin todella joskus tällaisia hommia, mutta eri asia on, oliko niitä pakko tehdä juuri torstai-iltapäivinä. 

Koskaan minun ei onneksi tarvinnut peitetarinaani kenellekään kapiaiselle kertoa, sillä poissaoloani ei huomattu. Uhkaavin ja pelottavin tilanne tässä suhteessa sattui aivan viimeisellä palvelusviikollani, jolloin koko komppania oli määrätty ehdottomasti osallistumaan johonkin älyttömän pitkään kuntomarssiin tai vastaavaan. Tästäkin selvisin, ja niinpä en koskaan tullut osallistuneeksi yli 10 kilometrin marsseihin - maksimi oli ehkä joku seitsemän kilometriä, mikä todella ei kävelymatkana huimaa oltiinpa sitten armeijassa tai siviilissä.

Yleensä olin lauantait lomalla, mutta ainakin kerran, kun loma ei sattunut lauantaiksi, ja olisi pitänyt osallistua urheiluun, lahjoin itseni komppanian päivystäjäksi ja sain siten olla kasarmilla. Yövartiostakin selvisi halutessaan samalla tavalla. Tiettyä korvausta vastaan nimeä vain muutettiin vartiolistalla ja joku muu otti homman tehdäkseen (rahapulassa olevia tarjokkaita yleensä löytyi). Viimeisenä armeijayönäkin ostin tällä tavalla itselleni kunnon unet. Hinta oli tällöin muistaakseni hieman korkeampi kuin normaali noin parikymppiä.

Joulun ja uudenvuoden lomat olivat sotkeneet rutiinia sen verran, että jouduin olemaan poikkeuksellisesti tammikuun ensimmäisen viikonlopun kasarmilla. Tällöin osallistuin lauantain liikuntatapahtumaan, joka ei onneksi ollut kuin jotain tyhjänpäiväistä oleskelua liikuntasalissa (”ei tehty mitään”, lukee päiväkirjassani) ja uimista kadettikoulun uima-altaassa. Samana iltapäivänä  sain aikaan sen, että komppaniassa järjestettiin vapaaehtoinen suursiivous. 

Kaikki alkoi siitä, kun tyynyni lipsahti läpi sängyn päädystä ja putosi lattialle sängyn ja seinän väliseen tilaan. Kun kaivoin tyynyn esille, se oli aivan järkyttävän likainen. Päätin tutkia, mitä kaikkea sänkyjen takana oikein onkaan. Vedin kerrossänkyä kauemmaksi seinästä, jolloin koko kauheus paljastui. Paljastunut tila oli kuin kaatopaikka. Aloin siivota sitä. Kun muut tuvassamme huomasivat jätteet ja pölyn, hekin alkoivat tutkia, mitä heidän sänkyjensä takaa löytyy. Tilanne oli sama joka paikassa. Tupaa ei ollut ilmeisesti siivottu vuosikausiin kunnolla. Normaalisti piiloon jäävissä koloissa oli banaaninkuoria ja appelsiininkuoria ja ylipäätään kaikenlaista jätettä sekä valtava määrä pölyä. 

Myös peltikaappien takana oleva tila ja kappien päälliset olivat pölyn ja roskien peitossa. Kun siivous pääsi käyntiin, haimme siivoushuoneesta erilaisia siivousvälineitä ja muovisaaveja ja mitä kaikkea silltä löytyi. Roskaa kertyi monta täyttä saavillista, mikä tuntuu uskomattomalta siihen nähden, että tuvassa oli tehty ties kuinka monta ”tupatarkastusta”, jossa siisteys tutkitaan. Tarkastajat olivat kuitenkin katselleet tupaa vain päällisin puolin, eli näkyykö lattialla pölyä, ja ovatko sängyt siististi pedatut. Sitä, mitä ei näkynyt, ”ei ollut”. Mutta nyt se oli vedetty esille kaikkien kauhisteltavaksi. Pesimme jopa lämpöpatterien välistä, joista niistäkin tuli kaikenlaista töhnää. Minä toimin operaation Primus Motorina eli tein aloitteita aina vain täydellisemmän tuloksen aikaansaamiseksi. Pattereiden välien puhdistaminen ja runsas veden käyttö taisivat olla minun ideointani. 

Muissakin komppanioissa huomattiin, että meidän tuvassamme tapahtuu jotakin erikoista. Viimeistään siinä vaiheessa, kun muiden tupien asukkaat näkivät meidän kantavan täysiä saavillisia roskia tuvasta, hekin heräsivät ja alkoivat tutkia, kuinka siistejä heidän tupansa ovat. Ja samanlaisiksi sotkupesiksi nekin tietysti osoittautuivat. Ei mennyt kauankaan, kun koko komppaniassa oli meneillään siivoustalkoot. Ja kaikki tämä oli alkanut siitä, kun tyynyni oli pudonnut sängystä lattialle. 

Tuvan ilma raikastui selvästi siivouksen seurauksena ja allergiset oireeni vähenivät. Siivoaminen tapahtui siis lauantaina omalla ajalla ja täysin vapaaehtoisesti. ”Kapiaiset” tuskin edes tiesivät asiasta tai tulivat koskaan tietämäänkään. Olisin ansainnut korpin natsat tällaisesta joukon aktivoimisesta toimintaan. 

Korpin natsoista puheen ollen, niitä jaettiin kuudelle tupamme asukkaalle. Kuusi oli merkillinen luku. Yhtä monta tupamme asukasta suoritti putkarangaistustaan joulua edeltävästä riehunnastaan. 

Olen kirjoittanut päiväkirjaani tuosta tapahtumasta seuraavaa: ”Siivottiin tupa hyvin (kaappien takaa jne.). Sana ”hyvin” on alleviivattu. 

Siivouspäivän iltana lähdin tavanomaiseen tapaan autolla kaupungille iltalomaa viettämään. Kävin Herttoniemessä soittamassa erään Viitasaarelta kotoisin olevan tuttavani ovikelloa. Kun kukaan ei tullut vastaamaan, ajelin autolla muuten vain – ja jouduin tekemisiin poliisin kanssa! Ajoin satamaan laivoja katselemaan tietämättä, ettei sinne saa ajaa. En ilmeisesti huomannut kieltomerkkiä, jos sellainen oli jossakin ollut. Vanhanmallinen poliisin farmari-Volvo (tyyppiä 544 Duett) pysäytti minut. Poliisit katsoivat ajokortin ja käskivät poistumaan alueelta. Armeijan puku ehkä vähän auttoi minua tässä tilanteessa. 

Paikka oli Jätkäsaari, joka nykyisin on asuntoaluetta. 1970-luvulla se oli suljettua satama-aluetta. 

Siviiliin

 Maanantaina 5. tammikuuta 1975 olen kirjoittanut päiväkirjaani, että iltapäivällä ”hommien jälkeen alkoi kurinpalautus kappien penkomisineen jne.” Se, että käytin tuota sanaa, viittaa joulua edeltäviin tapahtumiin, jotka ehkä vasta nyt oli käsitelty ”kurinpidollisesti” päällystön palattua joululomilta. 

Eikä tuossa vielä kaikki, sillä myös seuraavana päivänä olen kirjoittanut päiväkirjaani, että ”kurinpito jatkui -> (tupa-, kaappi,- jne. tarkastus, puhuttelu, uudet säännöt) jne. jne.”

Meidät komennettiin aamulla komppanian käytävälle, jossa komppanian päällikkö puhui meille ankaria sanoja luetellen erilaisia rikkomuksia, mitä joulukuun 20. päivän iltana oli tapahnut. Kuudelle tupamme jääkäreistä määrättiin putkarangaistus. Tähän porukkaan kuuluivat ne, jotka olivat paenneet tuvan ikkunasta ja yrittäneet karata kaupungille. Arestirangaistus ei kuitenkaan ollut ympärivuorokautista, vaan tuomitut pääsivät putkasta päiväksi töihin. Työpäivän lopuksi he marssivat yhtenä joukkona jonkun saattamana rangaistustaan kärsimään. Ankarin rangaistus tuli vartiopaikaltaan poistuneelle jääkärille. Hän taisi saada muiden rangaistusten lisäksi muutaman päivän ylipalvelua. 

Ei palvelu nyt hirveäksi kurimeiningiksi muuttunut ”kurinpalautuksen” jälkeen, vaikka sellaisenkin pelotteen ”kapiaiset” jossakin vaiheessa nostivat esille, että komppania siirretään telttamajoitukseen, jos ei homma ala sujua. Valoa pimeyteen toi kuitenkin tieto siitä, että kävi miten kävi, kuukauden päästä homma olisi ohi. 

Perjantaina 10. tammikuuta iltapäivällä olin päärakennuksen päivystäjänä – eli tällainenkin ihme tuli koettua. Päiväkirjani ei kerro, miten kauan päivystys kesti. Luultavasti ei kauan, koska lähdin samana päivänä lomalle tavalliseen tapaan neljältä iltapäivällä. Tänä päivänä kahdeksan jääkäriä ylennettiin korpraaleiksi, ja muistelen, että kuusi heistä olisi ollut meidän tuvastamme. Eli kuusi putkaan ja kuusi korpraaleiksi.

Viimeiset viikot kuluivat tavalliseen tapaan. Päivät tein hommia pyöräkorjaamolla, ja iltalomalla olin kaupungilla Kustin luona tai muuten vain ajelemassa. Kerran sain pientä ”sivutuloa” korjaamalla jonkun kapiaisen polkupyörää kadettitalon alakerrassa, jossa oli polkpyörökorjaamo. Tuo korjaamo ei ollut työpaikkani. Joskus harvoin siellä kuitenkin jostakin syystä kävin niin, että juuri ja juuri tiesin paikan. Eräällä toisella kerralla pinnoitin erään kapiaisen mopon renkaan varsinaisella työpaikallani, missä päivät työskentelin. 

Jos joitakin yksittäisiä tapahtumia kadettikoulun ajalta muistelen, niin eräs mieleeni jäänyt on seuraava. Väsymys oli ainainen vitsaus, joten menin eräällä ruokatunnilla vähäksi aikaa makailemaan sängyn päälle - ja nukahdin. Heräsin siihen, kun komppanian vääpeli tuli tupaan, ja sain kuulla kunniani. No, ei tyyppi nyt hirveästi riehunut, eikä minulle nukahtamisestani mitään seurannut. Häivyin vain nolona hommiin. Tilanne oli kiusallinen kuin mikä.  Se taisi olla niin kiusallinen, että en kirjottanut siitä edes päiväkirjaani. Tarkkaa ajankohtaan en siis pysty kertomaan. 

Varuskunnassa oli liikkeellä influenssaa, ja minä aloin saada oireita siitä ollessani lomalla. Kuume ei estänyt minua ilmoittautumasta ylioppilasaineen uusintaan, mutta kotiväki oli sitä mieltä, että en jaksa ajaa flunssaisena autolla Helsinkiin, joten minun on mentävä lentokoneella. Isä vei minut kentälle. Lento tapahtui DC-9 -koneella.

Olin hyvin kokematon ja arka ja tietämätön matkustaja, joten en esimerkiksi tiennyt, miten lentokentältä pääsisi pois kaupungin busseilla tai pääsisikö ylipäätään. Tiesin vain Finnairin bussin, jolla isäni kanssa olin kulkenut vajaa kaksi vuotta aikaisemmin, kun kävimme autonäyttelyssä. Tämän bussin päätepysäkki oli Finnairin toimisto Hotelli Intercontinentalin alakerrassa. Sieltä kävelin rautatieasemalle, jonka läheltä lähti paikallisbussi Santahaminaan. Kun kävelin lentoterminaalista rautatieasemalle kuumeen aiheuttamasta vilusta väristen, näin tumman hahmon juoksevan eduskuntatalon portaiden välissä etelän suuntaan lyöden ikkunoita pirstaleiksi. Olin harvinaisen anarkistisen iskun silminnäkijänä.

Kävin seuraavana aamuna vastaanotolla ja vapautusta palveluksesta. Makailtuani päivän tuvassa minut määrättiin menemään Uudenmaan jääkäripataljoonan ruokalan vintillä olevaan voimistelusaliin pystytettyyn "kenttäsairaalaan”. Salin lattialla oli kymmenittäin sänkyjä, ja niissä me potilaat loikoilimme. 

Makailu muhkuraisella patjalla vain pahensi oloani ja niinpä lopulta suorastaan pyysin paikalla olleelta varusmieslääkäriltä pääsyä palvelukseen, vaikka en aivan kunnossa vielä ollutkaan. 

Koska olin tullut lomalta Helsinkiin lentokoneella, lähdin myös seuraavalle lomalle lentokoneella, tällä kerralla Caravellella. Varusmiehet eivät tuohon aikaan tainneet kovin yleisesti tehdä lomareissuja lentokoneella. Lentomatkustaminen oli kallista. 

Tammikuun 30. päivänä komppaniamme verusmiehet vietiin yllättäen kiertoajelulle kaupungille armeijan linja-autolla. Puhuttiin, että matkan oli järjestänyt kustantanut jokin ”upseerien rouvat” -tyyppinen hyväntekeväisyysjärjestö. Tämä tarkemmin en asiaa tunne. 

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli sotamuseo, jossa kiertelimme. Seuraavaksi ajoimme Tapiolaan, jossa meille oli varattu lounas ravintola ”Linnunradasta”, joka korkean kerrostalon ylimmässä kerroksessa sijainnut maisemaravintola. Pöydissä nimilapuilla varustetut paikat jokaiselle erikseen. Tällainen ”kiertoajelu” tavallisille miehistötason varusmiehille on varmaankin aika poikkeuksellinen. 

Viimeiset viikot ja päivät menivät leppoisissa merkeissä siviiliin pääsyä odotellen. Eräänäkin päivänä korjaamo oli kiinni, kun menin sinne, joten kulutin aikaa sotilaskodissa ja kiertelemällä siellä täällä. Joskus kävin laiturilla katsomassa merivartiolaivoja ja harmittelin sitä, että en ollut päässyt laivastoon. 

Mikäpä oli olla palveluksessa vaikka vähän kuumeisena. "Palvelus" oli nimittäin yhtä kuin oleskelua ja ajan kuluttamista. Korjaamon esimies, "Ekku", oli jäänyt pitkälle sairaslomalle eikä enää palannut töihin ennen siviiliin lähtöämme. Saimme siis puuhailla korjaamolla mitä tahdoimme tai olla puuhaamatta. Yleensä valitsimme jälkimmäisen vaihtoehdon, mutta joskus kun sotilaskodissa löhöäminenkään ei enää huvittanut, touhuilimme korjaamolla yhtä ja toista kivaa. Oli pyörien potkimista, pyöränkumien räjäyttelyä ym:ta (nuo eivät tosin kuuluneet minun huveihini, sillä en ole destruktiivinen luonne). Hitsailin ja rakentelin kaikenlaista.

Ja sattuipa sellaistakin, että menin korjaamolle, mutta sinne ei tullutkaan ketään. Minulla ei ollut avainta rakennukseen ja niinpä - komppaniaan en tietenkään palannut - minun oli kulutettava päiväni muuten. Vaeltelin siellä täällä Santahaminan varuskunnassa. Istuskelin sotilaskodissa, kiertelin komppanioissa jne. Kukaan ei kiinnittänyt minuun sen kummempaa huomiota.

Sää oli vuodenaikaan nähden leuto ja Helsingin seudulla täysin lumeton. Kevätaurinkokin alkoi jo lämmittää iltapäivisin. Eräänä tällaisena päivänä vein polkupyöräni komppanian lähellä olevaan metsään ja otin siitä muutaman valokuvan muistoksi. 

Viimeisen viikon torstaina – kaksi päivää ennen siviiliin pääsyämme – oli viidentoista kilometrin marssi, johon kaikkien piti osallistua. En tiedä, missä marssi tapahtui, koska minä lintsasin siltä! Päiväkirjaani kirjoitin seuraavaa: ”Olisi ollut 15 km marssi. Ei huvittanut mennä mukaan.” Jäin korjaamolle iltapäiväksi. Olin miettinyt jonkinlaisen hätävalheen, joka oli puoliksi tosi, eli että korjasin jonkun upseerin polkupyörää. Koin, että terveydentilani oli sellainen, että minusta olisi ollut marssimaan viittätoista kilometriä. 

Edelä mainitsemistani ongelmista huolimatta vuoden 1975 puolelle sattunut armeija-aikani, kuukausi ja kahdeksan päivää, sujuivat aika leppoisasti. Lunta ei oikeastaan ollut, ja ilmakin tuntui jo helmikuun alussa jotenkin keväiseltä. Aurinkokin pilkisteli.

Komppanian johto oli ilmeisesti aavistellut jonkinlaista viimeisen yön juhlintaa, ja niinpä osa porukasta oli lähetetty lomalle ja loput pantu vartioon. Parinkymmenen hengen tuvastamme paikalla oli viimeisenä iltana ainoastaan yksi henkilö minun lisäkseni. Kahdeksan kuukautta hartaasti odotettu "viimeinen yö" menetti siis odotetun hohtonsa. Hieman juteltiin tämän kaverin kanssa siviiliinlähdöstä ja sitten nukuttiin tavalliseen tapaan aamuun saakka. Mitäpä sitä valvomaan, viimeisen yön vartiointitaksa kun taisi sitäpaitsi olla aika kallis.

Vihdoin ja viimein koitti "siviiliin" pääsy. Päivä, helmikuun kahdeksas, oli lauantai. Tätä oli odotettu. Siviilivaatteet yllämme istuskelimme tupamme ikkunalla, kun viereistä tietä ohi sattui marssimaan väsynyt ja hikinen osasto sotilaita, ilmeisesti palaamassa jostakin harjoituksesta. Happamampia ilmeitä en juuri muista nähneeni, kuin mikä oli näiden kavereiden kasvoilla meidän "siviilimiesten" huudellessa heille asianmukaisia herjoja jäljellä olevista aamuista jne. Se oli mahtavaa.

Tavanomaisten lähtöseremonioiden jälkeen pääsimme vihdoin matkaan. Autooni tuli eräitä epämääräisiä helsinkiläisiä tyyppejä, ja nyt ensi kertaa hieman pelkäsin heitä. Kun armeijan säännöt ja rangaistukset eivät enää kahlinneet heitä, heidän käytöksensä muuttui jollakin tavalla röyhkeämmäksi. Eräskin tyyppi, komppanian ehkä pahin humalassa törttöilijä, "lainasi" minulta pari kymppiä vielä aivan poislähtöhetkillämme - tietenkään aikomatta koskaan maksaa sitä takaisin. Kun sama henkilö vielä oli autossani kaupungille ajaessani, pelkäsin, että loputkin rahani "lainataan" ennenkuin olen kotona. Muutaman kuukauden takaiset rahaan liittyvät tapahtumat olivat vielä muistissani. Helpotuksekseni sain kuitenkin jätettyä porukan rautatieaseman pihaan. 

Suunnistin suorinta tietä venenäyttelyyn, joka sinä vuonna pidettiin ensi kertaa uudessa Messukeskuksessa. 

Intti oli käyty.