Koulutustarkastus

Vekaranjärvellä vertailtiin kouluttajien taitoja järjestämällä peruskoulutuskauden kestäessä ns. koulutustarkastus, joka oli eräänlainen joukkueiden välinen kilpailu. Siinä vertailtiin joukkueiden taitoja muutamassa eri lajissa kuten ammunnassa, sulkeisissa, marssimisessa sekä maastojuoksussa. Jotta selviäisimme kirjallisesta kokeesta mahdollisimman hyvillä pisteillä, joukkueenjohtajamme Korhonen pani meidät pänttäämään sotilasarvoja sekä muita asioita, joita olimme kirjoittaneet oppitunneilla sinisiin ruutuvihkoihinsa. Mitään ei jätetty sattuman varaan.

Koulutustarkastuksen tuomareina toimivat ylemmät upseerit. Parhaat pisteet saaneelle joukkueelle myönnettiin kuntoisuuslomaa, ja sitä kouluttanut joukkueenjohtaja sai kunniaa ja mainetta. Joukkueenjohtajamme Korhonen oli johtanut alaisensa voittoon monta kertaa peräkkäin, ja hänelle oli tärkeää, että voitto tulisi taas. Hän teki meille alaisilleen selväksi, että kisa on voitettava hinnalla millä tahansa, tai...

Viidennellä viikolla alkoi aktiivinen valmistautuminen koulutustarkastukseen. Korhonen järjesti ns. ravirenkaan eli juoksutti meitä läkähdyksiin asti kuntomme kasvattamiseksi. Tavoitteena oli, että voittaisimme joukkueiden välisen maastojuoksukilpailun, joka oli yksi koulutustarkastuksen lajeista. Kilpailussa juostiin noin kolme kilometriä täysissä taisteluvarusteissa, ja aika otettiin viimeisenä maaliviivan ylittäneestä alokkaasta. Säännöt sallivat sen, että vahvimmat alokkaat kantoivat heikompien aseita näiden juoksun helpottamiseksi. Pääasia oli, että kaikki tavara ylitti maaliviivan.

Maastojuoksua harjoiteltiin ensimmäisen kerran perjantaina 19. heinäkuuta, jolloin oli kulunut tasan viisi viikkoa armeijaan saapumisestamme. Vaikka juoksimme itsemme läkähdyksiin, Korhonen ei ollut tyytyväinen aikaamme vaan vaati, että varsinaisessa kilpailussa meidän on juostava kovemmin.

Sulkeisia ja marssimista harjoiteltiin myös. Kun varsinaiset tarkastussulkeiset käytiin, Korhonen valvoi valmistautumistamme ja määräsi meidät mm. lankkaamaan saappaiden vaaleat ompeleetkin, jotta vaikutelma olisi parempi. Saappaiden piti kiiltää kuin peili. Ja varusvarastosta oli tietysti käyty vaihtamassa mahdollisimman hyvät vaatteet. Resupekkana ei saanut esiintyä. Yleisvaikutelma oli tärkeä.

Hiusten piti olla lyhyet

Varsinainen koulutustarkastuksen maastojuoksu järjestettiin keskiviikkona 24. heinäkuuta. Korhonen oli käskenyt epävirallisesti muutamaa heikointa alokasta hakeutumaan tuona päivänä lääkärin vastaanotolle jollakin keksityllä tekosyyllä - aikahan otettiin viimeisestä maaliviivan ylittäjästä. En kuulunut näihin heikoimpiin, vaan jouduin osallistumaan juoksuun. Muutamaa päivää aikaisempi harjoitusjuoksu oli osoittanut, miten raskasta on juosta täyttä vauhtia kolme kilometrin aseen ja varusteiden kanssa. Niin olin jonkin verran huolissani siitä, miten selviäisin juoksusta. Olin lukenut jostakin, että suklaa antaa ylimääräistä energiaa fyysisiin rasituksiin kuten pitkille hiihtolenkeille. Olin ymmärtänyt asian kahdella tavalla väärin.

Ylimääräisen energian saannilla suklaasta viitattiin fyysisiin rasituksiin, jotka ovat pitkäaikaisia, ja jotka eivät edellytä missään vaiheessa äärimmäisiä fyysisiä ponnisteluja - eli pitkiin laturetkiin tai muihin tämän tyyppisiin vaelluksiin. Kolmen kilometrin maastojuoksu sen sijaan oli lyhytkestoinen tapahtuma, jossa fyysinen rasitus oli koko ajan maksimissaan. Sulaan antama lisäenergia ei ehtisi vaikuttaa näin lyhyen rasituksen aikana.

Toinen asia, minkä olin ymmärtänyt väärin oli suklaan vaikutusmekanismi eli tarvittavan suklaan määrä - mikäli siis olisi kyseessä pitkäaikainen matala rasitus, jossa suklaasta olisi hyötyä. Ohjeessa todennäköisesti tarkoitettiin yhden tai kahden suklaapalan nauttimista suorituksen aikana elimistön sokerintarpeen tyydyttämiseksi ja heikotuksen välttämiseksi - ei kokonaisen suklaalevyn hotkimista kerralla.

Olin siis ymmärtänyt suklaaneuvon täysin väärin ja ostanut sotilaskodista suklaalevyn mukaani maastojuoksuun. Kuvittelin, että suklaan teho olisi suurin, kun söisin sen juuri kun olemme lähdössä juoksemaan. Ajatus oli väärä. Juoksun alussa ja aikana ahmani kokonainen suklaalevy pahensi tilannetta ja todennäköisesti vain heikensi suoritustani. Kun matkaa oli juostu puolet, aloin tuntea inhottavaa oloa suussani ja kurkussani. Suklaata tuntui olevan jokainen hampaanväli ja suun huokonen täynnä, ja kai sitä jo pursusi ulos suustanikin. Tajusin, että suklaalevyn ahmiminen oli ollut suuri virhe. Mutta juoksua oli jatkettava. Korhosen ja joukkueen maine oli kiinni hitaimmasta juoksijasta.

En ollut hitain, mutta ylitin kuitenkin maaliviivan viimeisen neljänneksen joukossa - olin puolipökerryksissä maaliviivan ylittäessäni, joten henkilökohtainen sijoitus ei jaksanut tuossa vaiheessa kiinnostaa. Näin kuitenkin, että takanani juoksi jopa yksi ryhmänjohtajistamme, alikersantti Vehniäinen, täysin loppuun väsyneenä. Mutta enenen kuin maaliviiva oli ylitetty, piti juosta. Viimeiset puoli kilometriä olivat raskaimmat. Korhonen, komppanian päällikkö sekä pari muuta upseeria ajoivat maastoautolla juoksijoiden takana ja sivulla ja huusivat, että "juoskaa, juoskaa". Kun vauhti alkoi kehotuksista huolimatta hiipua, Korhonen alkoi karjua, että "olkaa vihaisia itsellenne, suuttukaa itsellenne, ylittäkää itsenne, pakottakaa itsenne juoksemaan". Tuolla tempulla Korhonen sai taottua lisää voimia alokkaisiin, ja minäkin pinnistelin yli sen rajan, missä normaalisti olisin antanut periksi - ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni.

Kun ylitin maaliviivan, olin niin hengästynyt, että heittäydyin maahan läähättämään. Tuntui, että kuolen siihen paikkaan. Suklaan syöminen oli aiheuttanut tunteen, että oksennan. Olo oli aivan hirveä. Ja samanlainen se oli monella muullakin. Kesti useita minuutteja ennen kuin suorituksen - tai rääkiksi kai sitä on pakko sanoa - jälkeen alkoi olla siinä kunnossa, että pystyi taas toimimaan normaalisti. Tämä juoksu oli kovin fyysinen rasitus, mitä koskaan olin siihen mennessä kokenut - ja sitä se on vielä tänäkin päivänä. Seuraavana yönä sain ensimmäisen kerran elämässäni suonenvetokohtauksen. Kiemurtelin tuskissani hiki päässä sängyssäni, enkä edes kunnolla tiennyt, mistä on kyse. Jalka, josta suonta oli vetänyt, oli arka koko seuraavan päivän. Sen verran kova rääkki tuo maastojuoksu oli.

Kuka voitti koulutustarkastuksen? Meidän joukkueemme tietenkin. Muita vaihtoehtoja ei edes ollut.

"Sotilasvale"

Koulutustarkastusharjoittelun ollessa meneillään järjestettiin varuskunnassa uusien alokkaiden valatilaisuus. En hyväksynyt koko ajatusta valasta, joka oli mielestäni kristinuskon vastainen irvokas näytelmä, johon alokkaat pakotettiin osallistumaan. Katsoin, että "lupauksella", joka saadaan pakottamalla ja vankilalla uhkaamalla, ei ole todellista arvoa. Varmuuden vuoksi toimin niin, että vaikka olinkin paikalla valatilaisuudessa, en osallistunut itse valarituaaleihin ja valan ääneen lukemiseen vaan seisoin rivissä maahan katsoen, kun muut lukivat ääneen valatekstiä. Olin paikalla, koska en halunnut joutua valasta kieltäytymisestä putkaan - mutta mitään valaa en ole koskaan vannonut. Meille oppitunteja pitänyt sotilaspappi - itsekin varusmies - antoi ymmärtää, että valan vaihtoehto eli "juhlallinen lupaus" on mahdollinen vain joillekin kirkkoon kuulumattomille erityisryhmille. En tiennyt ketään, joka tuollaisen lupauksen olisi antanut.

Vala järjestettiin lauantaina, ja seuraavana päivänä eli sunnuntaina lähdin ns. ruokailuvapaalle, joka oli eräänlainen puolilta päivin alkava ja puoleen yöhön kestävä miniloma. Otin pari tupamme alokasta mukaani, ja ajoimme kotiini. Ehdimme olla perillä noin kuusi tuntia. Myöhemmin mietin, että oli ehkä virhe ottaa tupakavereita mukaan, sillä he näkivät kotiolosuhteeni ja tekivät niistä tietyt johtopäätökset - millä asia saattoi johtaa myöhemmin välillisesti negatiivisiin seurauksiin, vaikka edellä mainittujen henkilöiden kanssa minulla ei ollut mitään ongelmia. Annoin Silventoisen jopa ajoi jonkin matkaa käytössäni olleella Saab 99 -autolla. Hän kertoi, että hänen isällään oli samanlainen auto taksikäytössä. Kiinnitin huomioni siihen, että hän ajoi hyvin lähellä tien reunaa - tai ehkä se vain näytti siltä, kun istuin poikkeuksellisesti matkustajan paikalla.

Valapäivänä varuskunnassa oli ollut paljon siviilejä, mutta ei ketään minun sukulaisiani. Seuraavana torstaina isäni ja veljeni kuitenkin yhtäkkiä saapuivat minua tapaamaan. Istuimme jonkin aikaa sotilaskodissa. Isäni oletti vielä tuossa vaiheessa, että olisin armeijassa yksitoista kuukautta ja kotiutuisin vähintään alikersanttina tai ehkä ehkä jopa reservin upseerina. Hän sanoi, että alokasaikana joukko on vielä heterogeenistä, mutta sen jälkeen tapahtuu karsintaa - jossa karsinnassa hän oletti minun olevan niitä, joita ei karsita - tai miten päin asian nyt haluaa nähdä.

Palvelusajan pituus ei ollut ensimmäisinä alokasviikkoina kovin paljon mielessäni, mutta olin kuitenkin jo armeijaan tullessani pitänyt mahdollisena, että asepalveluni tulisi kestämään yksitoista kuukautta. Kun heinäkuu läheni loppuaan, tämän kysymyksen ratkaisun hetket alkoivat olla lähellä.

Kesäloma armeijasta

Yli kuuden vuorokauden kesäloma elokuun alkupuolella sai hetkeksi ajatukset pois armeijan ankeudesta. Tämän loman aikana tulin entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että en halua olla armeijassa yhtätoista kuukautta. Pelleilyä aliupseerikoulun välttämiseksi olisi siis vielä jatkettava.

Lomani aikana vietin monessa suhteessa aktiivista elämää niin vesillä kuin maanteilläkin. Koska tämä on "inttipäiväkirja", siviilissä tapahtuneet asiat eivät varsinaisesti kuulu tähän. Joka tapauksessa vietin varsin "seikkailullisen" loman, johon kuului ajoa laivalla ja veneellä kovassa myrskyssä sekä monenlaista muuta. Tapasin paljon ihmisiä.

Lauantai-illan tunnelmaa

Myös kevällä alkanut merirosvoradiohanke oli edelleen suunnittelun kohteena, vaikka armeijassa ollessani en pystynytkään siihen itse juuri osallistumaan. Eräät tuttavani kuitenkin kehittelivät lähetyksiin tarvittavia laitteita, ja kehittelyprosessiin tutustuminen oli yksi lomani aiheita. Kävin kolme kertaa eräässä syrjäisen metsän keskellä olevassa talossa, jossa laitteita rakennettiin. Sinne oli matkaa kotoani noin 45 kilometriä. Nämä käynnit olivat vain pieni osa kaikesta siitä aktiviteetistä, jota lomaani sisältyi.  

 

Sunnuntai vietettiin vesillä

Jostakin syystä elokuun alun lomastani on jäänyt mieleeni seuraava tapaus, vaikka se on vain yksi pieni yksityiskohta kaikesta, mitä kuuden päivän aikana tapahtui. Ehkä mieleen jäämisen syynä ei olekaan se, mitä tapahtui, vaan se mitä ei tapahtunut.

Toiseksi viimeisen lomapäivän iltana ajelin kahden kaverini kanssa isolla veneellä myrskyisellä järvenselällä. Päätimme käydä katsomassa, mitä kuuluu neljälle tytölle, jotka olimme pari päivää aikaisemmin vieneet eräälle pienelle kesämökille, joka oli eräällä "autiolla saarella". Tytöt olivat edelleen hengissä, mutta he eivät olleet saaneet mökin kaminaa toimimaan, ja muutenkin heillä tuntui olevan vähän kurjat oltavat. Tilanne vaikutti mielenkiintoiselta, mutta valitettavasti toisen kavereistani - tai oikeastaan hän oli pelkkä tuttavan tuttu - oli pakko päästä takaisin mantereelle. Hän ei ollut uskaltanut nousta edes veneestä rannalle, koska laineet olivat niin suuret. Ei siis auttanut kuin lähteä viemään hänet takaisin sinne mistä olimme lähteneet. Lupasin toisen kaverini kanssa palata mökille takaisin heti kun reissu olisi tehty. Lupaus jäi kuitenkin omalta osaltani pitämättä, sillä erehdyin ajamaan veneellä kotirantaani, eivätkä vanhempani enää päästäneet minua uudestaan yölliselle seikkailulle, koska lomani loppuisi seuraavana päivänä, ja minun olisi jaksettava ajaa Vekaranjärvelle. Sinne jäi siis neljä viehättävää tyttöä autioon mökkiin odottamaan.

Päiväkirjaani olen kirjoittanut lomani viimeisenä päivänä näin:

"...ym:ta, ja pahin viimeiseksi... Lähdin ajamaan kohti surkeutta -> Vekaranjärvelle. No Pat! Jatkan tämän kirjoittamista, kun seuraavan kerran tulen, jos tulen. Hei... saavuin illalla. Satoi kovasti."

Varusmiesten autojen parkkipaikalta on pitkä matka kasarmeille, erityisesti kranaatinheitinkomppanian kasarmille, joka on viimeisenä rivissä. Sateenvarjo ei kuulunut lomavarusteisiini, joten puolen kilometrin kävely kaatosateessa ja pimeässä huuhtoi lomatunnelman tehokkaasti mielessä ja palautti ajatukset armeijan harmauteen. Aution saaren neljä kaunista tyttöä olivat enää muisto vain.

Lomani loppui elokuun kahdeksantena päivänä, josta päivästä oli tasan kuusi kuukautta niiden varusmiesten kotiuttamiseen, joiden palvelusaika olisi kahdeksan kuukautta.