Perjantaina 23. elokuuta ratkesi lopullisesti se, olisinko armeijassa kahdeksan kuukautta vain yksitoista kuukautta. Venkoiluni ja tahallinen huonouteni tehtävien tekemisessä oli johtanut siihen, että joukkueenjohtaja Korhonen ei ollut merkinnyt minua aliupseerikouluun lähtijäksi. Niinpä komppanian päällikkö kutsui minut sekä toisen aliupseerikoulun ulkopuolelle jätetyn ylioppilaan, jääkäri Saaren, puhutteluun. Hän halusi antaa meille tilaisuuden. Saimme siis käytännössä valita, lähdemmekö aliupseerikouluun. Korhonen oli ilmeisesti ollut johtopäätöksissään oikeassa, koska me kumpikaan emme halunneet aliupseereiksi. Emmekä lähteneet.
Kun vastasin komppanian päällikölle, että minua ei kiinnosta tulla alikersantiksi, hän sanoi, että voinhan jatkaa reservinupseerikouluun. Kun vastasin, että sekään ei kiinnosta, hän suorastaan närkästyi, ja suostuttelu loppui siihen. Ehkä komppanian päällikkö loukkaantui antaessaan meille hyvyyttään tilaisuuden, josta kuitenkin tylysti kieltäydyimme.
Yksi ongelma oli nyt ratkaistu, mutta uusia oli tuleva. En lisäksi ollut osannut odottaa, miten joukon jakaminen tuleviksi aliupseereiksi ja miehistöksi käytännössä näkyisi. En arvannut, että jo ennestään pohjalukemissa ollut itsetuntoni joutuisi suorastaan institutionaalisen heikennyskampanjan kohteeksi tavalla, joka tulisi muokkaamaan elämänarvojani koko loppuiäkseni.
En miettinyt tällaisia asioita vielä siinä vaiheessa, kun alkaneena viikonloppuna jouduin avustajaksi pistooliammuntakilpailuihin. Kyseessä taisivat olla jopa jonkin luokan Suomen mestaruuskilpailut. Ampujat olivat vanhoja miehiä, joten ehkä kyseessä olivat veteraanikisat.
Tehtäväni oli maalitaulujen ja niiden taustapahvien paikkaaminen. Ensiksi mainittuun käytettiin pieniä tarralappuja, joita oli kiinni pitkissä nauhoissa. Taustapahvit sen sijaan paikattiin tavallisella liimapaperilla. En halunnut nuolla liimapaperin liimaa, kuten jotkut tekivät, vaan kehittelin pahvimukista eräänlaisen automaatin, josta paperi tuli valmiiksi kostutettuna. Mukin pohjalla oli märkää sillaa eli pumpulin tapaista ainetta, jolla aseiden piippuja puhdistettiin. Paperinauha kiersi mukin läpi pistettyjen tikkujen välistä siten, että sen liimapinta kastui. Paperia vedettiin esille mukin kylkeen tehdyn reiän kautta. Rullan akseli oli mukin yläosassa.
Jopa jotkut ampujista hämmästelivät ja kehuivat keksintöäni. Yleensähän armeijassa ei arvosteta mitään omaperäistä ja innovatiivista. Armeijassa ei kuulu keksiä eikä miettiä eikä suunnitella. Siellä kuuluu totella.
Kun aliupseerikoulutukseen valitut poistuivat, tupien miehitystä ja järjestystä muutettiin. Porukka ympärilläni vaihtui. Tässä vaiheessa alkoi käydä selväksi, mitä oikein oli tapahtunut. Meistä jäljelle jääneistä oli tullut “jätejätkiä”, minkä nimityksen joku oli keksinyt. Kaikki se aines joukostamme, josta “tulee jotain” elämässään, oli poistettu. Tulevat upseerit, tulevat kenraalit sekä huomattava osa tulevista yhteiskunnallisista vaikuttajista oli poistettu joukostamme. Olimme todellakin jätettä. Kohtelumme esimiestemme taholta muuttui välittömästi tietynlaista halveksuntaa ilmentäväksi. Se ei ehkä näkynyt suoraan, mutta sen vaistosi ilmapiiristä. Olimme rupusakkia, josta ei tulisi koskaan mitään. Heikoin aines joukossamme oli hädin tuskin kehitysvammaisen tason yläpuolella.
