Metsäkeikkoja, kovapanosammunnat ja polkupyörämarssi

Kahteen viimeiseen viikkoon Vekaranjärvellä sisältyi paitsi aiemmin mainitsemani ikävyydet raha-asioissa, myös muutamia suuremman mittaluokan tapahtumia, jotka ovat oleellinen osa armeijamuistojani. Ensimmäinen näistä tapahtumista oli se, kun minut ja eräs toinen tupamme asukas, jääkäri Salo, määrättiin yllättäen keittiön huoltojoukkoihin yhden yön kestävälle metsäkeikalle. Tehtävämme oli olla kuorma-auton lavalla ja jakaa sieltä ruokaa sotilaille, joita oli eri puolilla harjoitusaluetta. 

Ajoimme autolla jonnekin Mikkeli-Kouvola tien itäpuolelle, missä sotaharjoituksia järjestettiin. Huoltojoukoilla oli oma tukikohta, joka käsitti ainakin ison joukkueteltan ja kuorma-auton ja soppatykin. Keittäjät ahkeroivat tauotta aamusta yömyöhään tehdessään annoksia sotilaille. Kun yksi lenkki autolla oli tehty, palattiin hakemaan uusia ruokia uutta ateriaa varten. 

Jossakin vaiheessa alkoi sataa, ja kyyristelimme auton lavan peittävän pressun alla. Yksi jaettava tuote olivat kolmion malliset Viola -juustot. Keräsin itselleni muistoksi pyöreiden juustorasioiden läpinäkyvät muovikannet, joita kertyi iso kasa. 

“Satoi jne. Ei miellyttävää. Nukkuminen jäi vähiin”, kirjoitin päiväkirjaani selostamatta metsäreissua sen tarkemmin. Nukkuminen pyöreässä teltassa todellakin jäi vähiin. Ja märkää oli. Mutta silti tästä yhden yön reissusta on jäänyt jotenkin tunnelmallinen muisto. Kokemus oli erilainen kuin mitä siihen asti olin kokenut. Ruokaa sai ainakin napostella niin paljon kuin halusi. Auton lavalta pressujen koloista oli mukava kurkistella kopin yli, kun auto ajoi mutkaisia hiekkateitä metsien keskellä.  Jossakin vaiheessa kuorma-autoa ajanut jääkäri unohti auton avaimet sisälle autoon lukkojen taakse. Leirin pomona toiminut “kapiainen”, jokin keskiportaan ylikersantti tai luutnantti, antoi luvan rikkoa jonkin auton pienistä ikkunoista, jotta ajaminen voisi jatkua. 

Metsäreissulta tultuamme pääsin lomalle ja sain ensimmäisen ylinopeussakkoni. Kyydissäni oli eräs satunnainen inttituttava, joka kulki mukanani. 

Kun olimme ajaneet jonkin matkaa Mikkelin suuntaan, vastaan tuli henkilöauto, jonka kuljettaja huiskutti kädellään ilmeisesti poliisin tutkasta varottaen. Huomioni kiinnittyi huiskuttelijaan enkä huomannut juuri tuolla kohdalla tien varressa olevaa kahdeksan kympin rajoitusmerkkiä. Vähän matkan päässä poliisi pysäytti meidät. “Sata kilometriä tunnissa näytti tutka”, poliisi sanoi, enkä vielä tällöinkään tajunnut ajaneeni ylinopeutta. Luulin, että kyseessä oli nopeusmittareiden tarkastus. Vasta kun poliisi pyysi tulemaan poliisiautoon, sain tietää ajaneeni ylinopeutta. Sakko oli suuruudeltaan 45 markkaa, mikä tämän tekstin kirjoittamisajankohtana vastaisi noin 43 euroa. Sakot olivat pieniä tuohon aikaan. 

Mielenkiintoiset kokemukset jatkuivat. Käytyäni välillä lomalla lähdin muiden mukana Pahkajärven ampuma-alueelle. Siellä ammuttiin kranaatinheittimillä. Itse ampuminen jäi minulta näkemättä, mutta sen sijaan pääsin katsomaan tulenjohtopaikalle, kun kranaatit iskeytyivät suohon muutaman sadan metrin päässä. Uhrejakin tuli. Muutama teeri menetti henkensä, koska se sattuivat olemaan maalialueella.  

Tulenjohtopaikalle kuljettiin tarkasti merkittyä polkua pitkin. Joka puolella ympärillä näkyi räjähtäneiden kranaattien osia, kuoren kappaleita ja pyrstöjä. Koska seassa saattoi olla räjähtämättömiä “suutareitakin”, osiin ei saanut koskea. Eikä kyllä tehnyt mielikään. 

Tulenjohtopaikalle tultaessa komppanian päällikkö kysyi, missä ovat kypärämme. No, eihän meillä muutamalla paikalle määrätyillä jääkärillä sellaisia ollut. Emme olleet tienneet, että ne pitäisi olla. Niinpä meidät määrättiin pysyttelemään kivien takana piilossa, kun ammunta alkaisi. 

Alikersantit olivat komppanian päällikön ja joukkueenjohtajien valvonnassa radioyhteydessä ampumapaikan kanssa. Joitakin koordinaatteja ilmoitettiin. Lopulta annettiin lupa ampua. Kolmen kilometrin päästä alkoi kuulua jysähdyksiä, kun raskaiden kranaatinheittimien ammukset lähtivät ilmaan. “Kranaatit ovat ilmassa, nyt matalaksi”, komppanian päällikkö komensi ja jatkoi: “Koskaan ei voi tietää, mihin ensimmäiset osuvat”. Tilanne oli meistä ensikertalaisista tietysti hyvin jännittävä. Olisihan pieni laskuvirhe voinut merkitä tuhoamme. 

Komppanian päällikkö kurkisteli kivikasan seasta, emmekä me kypärättömätkään malttaneet olla katsomatta, mitä suolla tapahtuisi. Vähän ajan päästä alkoi kuulua vihellystä, kun kranaatit kiitivät ilmassa. Lähes samalla hetkellä suolla näkyi sinisiä savun tupsahduksia, ja noin sekunnin päästä kantautuivat terävät räjähdykset korviimme. Voi vain kuvitella, miten hirvittävä ääni on, jos sen joutuu kuuntelemaan läheltä ollen kuitenkin suojassa sirpaleilta. 

Todettakoon tässä yhteydessä, että muutaman kuukauden kuluttua kävi traagisella tavalla ilmi, ettei tulenjohtopaikka ollutkaan turvallinen, vaikka niin luultiin. Uutiset kertoivat, että juuri tuolla samalla paikalla oli eräs varusmies saanut surmansa harhautuneen kranaatinsirpaleen osuessa hänen päähänsä. 

Leirillä oltiin yö teltassa, kuten metsäkeikoilla kuuluu olla. Jossakin vaiheessa illalla koko porukka lähti kahdella perävaunullisella traktorilla muutaman kilometrin päässä olevaan sotilaskotiin. Matka sinne oli hurjinta ja vaarallisinta traktorin kyytiä, mitä olen ikinä kokenut. Kapiaisia ei ollut mukana, ja traktorinkuljettajat ajoivat, minkä Valmeteilla pääsi. Meidän traktorimme oli hieman nopeampi, joten ohitimme hitaamman traktorin kapealla hiekkatiellä. Tie oli niin kapea, että traktoreiden lavat olivat lähes kiinni toisissaan ja taisivatpa ne välillä vähän osuakin. Perävaunujen pohjalla oli halkoja, ja jotkut alkoivat leikkimielisesti taistella tai miekkailla niillä naapuritraktorissa olevia vastaan. Koko ajan tuntui, että traktori peräkärryineen ja matkustajineen voi kaatua ojaan minä hetkenä tahansa. Jotenkin ohituksesta kuitenkin selvittiin. 

Seuraavana päivänä alkoi uusi metsäkeikka eli niin sanottu vanhojen loppusota. Päiväkirjaani kirjoitin seuraavaa: “Yö metsässä. Ikävää, erittäin ikävää. Vartiointia ym:ta.” 

Harjoitus järjestettiin Savitaipaleen maastossa. Ajoimme paikan päälle ns. terroilla eli tekniikaltaan metsätraktoria muistuttavilla laitteilla, joissa oli lava sekä vielä erillinen peräkärry. Mukana oli raskas kranaatinheitin sekä erilaisia tarvikkeita. Matkalla jouduimme “Fouga Magister” suihkukoneen kuvitteellisten hyökkäysten kohteeksi, ja meidät piti ampua kuvitteellisia laukauksia kohti lentokonetta. “Ilma-ammuntaa” kuului komento. Kouluttajiemme mukaan ajatus lentokoneiden ampumisesta rynnäkkökivääreillä oli saatu Lähi-idän sodasta. Kun Fouga hyökkäsi, hyppäsimme alas ajoneuvon lavalta ja juoksimme viereiselle pellolle, jossa aloimme “ampua” Fougaa. Valehyökkäykset osoittivat ainakin sen, miten tehokas hyökkäysväline suihkukone on. Yhtenä hetkenä se on viattoman näköinen pieni musta piste korkealla taivaalla, ja kymmenen sekunnin päästä se on kohti syöksyvä hirviö, joka tappaa. Nykyaikainen hävittäjä ohjuksineen on tietysti aivan toista kuin antiikkinen Fouga Magister harjoitushävittäjä. Mutta senkin tekemät hyökkäykset tekivät selväksi, mistä voi sotatilanteessa olla kyse. 

Harjoituksemme oli lähinnä sitä, että pystytimme leirin telttoineen ja panimme kranaatinheittimen ampumakuntoon. Ja kun tämä oli tehty, olikin jo aika purkaa leiri ja siirtyä uuteen paikkaan. Tätä jatkui ja jatkui. Ylikersantti Rantakari yritti tehdä oman olonsa mukavaksi kuljettamalla mukaan jonkinlaista makuuasentoon laskettavaa retkituolia, joka oli täysin siviilivaruste. Vapaa-aikaa tai edes aikaa nukkumiseen ei käytännössä ollut, ja tämä teki kokemuksesta niin ikävän. Väsymys alkoi vaivata toden teolla. 

Harjoituksesta on jäänyt mieleeni pari “sotilaskunniani” kannalta kiusallista yksityiskohtaa. Toinen on se, kun pataljoonan komentaja Wallenius, vai mikä hänen nimensä mahtoi ollakaan, kävi vierailemassa paikalla. Tuolloin oli meneillään ruuan jakelu, ja jostakin syystä minut määrättiin osallistumaan siihen. Jouduin kaatamaan maitoa pahvilaatikon sisällä olevasta isosta muovipussista, johon maito oli pakattu. Kun pataljoonan komentaja, lihavahko vanhemman puoleinen mies, työnsi mukinsa maitolaatikon alle, maidon laskeminen jotenkin epäonnistui, ja maitoa roiskui komentajan päälle. Olinhan täysin kokematon hommassa. 

Toinen tapaus, jossa en ollut edukseni, oli se, kun minut määrättiin epämääräisillä ohjeilla vartiotehtäviin erääseen tien risteykseen. Paikalle käveli joukko harjoitusta valvovia korkeita upseereja, joille minun kuului tehdä asianmukainen vartioilmoitus. Aloitin sen suurin piirtein niin kuin pitää eli sanoin ensiksi, että “herra kapteeni, vartiossa jääkäri...  minä..., tehtävänä vartioida”... tässä vaiheessa minun olisi kai pitänyt satuilla jotakin. Olin kuitenkin niin väsynyt ja tympääntynyt, että en osannut keksiä sanottavaa vaan totesin ainoastaan, että en tiedä, mitä tehtäväni on vartioida. 

Ehkä vastauksessani oli myös hieman peiteltyä protestia koko hommaa kohtaan. Kapteenien ja everstien ja keitä kaikkia joukossa oli - ettei peräti itse kenraali - suut loksahtivat auki närkästyksestä tai halveksunnasta tai huvittuneisuudesta tai mistä nyt loksahtivatkin. Joku heistä sanoi minulle, että “käykää kysymässä”. Niinpä juoksin sadan metrin päässä olevaan leiriimme ja kysyin lähimmältä alikersantilta, mitä minun kuuluu vartioida. Sain ohjeet, että tietenkin sitä, ettei leirille tule vihollisia tai asiattomia.  Niinpä juoksin takaisin upseereiden luokse ja tein vartioilmoituksen, joka ilmeisesti tyydytti heitä. 

Tein suoraan sanoen aivan pellen itsestäni. Alikersantit naureskelivat, ja taisipa hymyn väre näkyä jonkun kapiaisenkin suupielessä, kun herraseurue jatkoi matkaansa. En pysty selittämään avutonta käytöstäni muutenkin kuin siten, että aliupseerikouluun joutumista vältellessäni minulle oli jäänyt päälle tyhmemmän ja huonomman esittäminen kuin mitä oikeasti olin. Valinnasta oli kuitenkin jo yli kuukausi, joten tässä vaiheessa olisin voinut jo vähän skarpata. Kaiken taustalla oli se, että inhosin armeijaa ja koko hommaa. En halunnut leikkiä mukana muuten kuin sen verran, etten joudu ongelmiin. 

Tästä loppusodasta mieleeni on jäänyt myös se, kuinka eräs lääkintämies kieltäytyi kaivamasta kenttäkäymälöitä ylikersantti Rantakarin määrätessä häntä niin tekemään. Lääkintämies perusteli kieltäytymistä sillä, että hänen esimiehensä oli antanut hänelle ehdottoman määräyksen tietyistä tehtävistä, eikä niistä saanut poiketa, vaikka kuka käskisi. No, siinä käytiin läpi sotaväen käskyvaltasuhteita ja lainsäädäntöä ennen kuin lääkintämies vastahakoisesti otti tehtävän hoitaakseen. Seurasin tapahtumaa kauhulla, koska tuntui uskomattomalta, että jollakin on kanttia kieltäytyä tottelemasta esimiehen suoraa käskyä, joka lopulta esitettiin jo aika tiukassa muodossa. 

Yö meni suurimmaksi osaksi valvoessa. Onneksi kuitenkin vain yksi yö, joka kuitenkin tuntui monelta yöltä, kun leiripaikkaa vaihdettiin. Seuraavana päivänä laahauduttiin sateen vallitessa väsyneinä kasarmille. Keikan jälkeen päästiin sentään lämpimään saunaan ja tietenkin sotilaskotiin. 

Touhu jatkui seuraavana päivänä, joka oli lauantai. Tuolloin oli siivousta ja raskas kalustomarssi kranaatinheittimiä raahaten. Heittimen jalustan kantaminen sattui sormiin ja käsiin. Putken ja jalustan kantaminen teki kipeää olkapäähän. Näiden kolmen epämukavan kannettavan esineen välillä piti valita.  

Päivän kruunasi se, kun edellä mainittu “linnakundi” kiristi minulta sata markkaa. Tämän tapauksen olenkin jo selostanut. 

Tässä vaiheessa tuleva Helsinkiin “joutuminen “ alkoi jo vaikuttaa pelastukselta, mitä sitten tapahtuisikin. Sitä ennen oli vielä lähdettävä polkupyöräajelulle.

Menimme koko komppania noin viidentoista kilometrin päässä olevalle metsäalueelle Mikkeli - Kouvola valtatien taakse Kouvolan suuntaan. Ajelin porukan perässä polkupyörällä, jonka runkoon oli kiinnitetty työkaluja ja varusteita sisältävä vanerilaatikko. Tehtäväni oli korjata matkan varrella särkyneet polkupyörät. Eipä niitä paljon särkynyt. Yhden kumin taisin sentään paikata. 

Illaksi ajelimme takaisin kasarmille. Tuo yhteensä noin 30 kilometrin lenkki oli pisin yhtenä päivänä ajamani matka, ja tuli menemään kauan ennen kuin ylitin tämän ”ennätykseni” siviilissä. En ole siis mikään ”polkupyöräilijä”.

Helsinkiin!

 Viimeisen yön ennen Helsinkiin lähtemistä olin yöpäivystäjänä kakkosvuorossa. Mukaani Saabin kyytiin lähti eräs jääkäri, joka ei jostakin syystä mennyt yhteiskuljetuksella. Jossakin Kouvolan jälkeen autosta lensi maantielle lasinpyyhin, mutta onneksi se löytyi tien varresta. 

Helsinki oli minulle tuossa vaiheessa vielä suurelta osin tuntematon kaupunki, ja kartanlukutaidossanikin oli parantamisen varaa. Ajelimme autolla tajuamatta, mistä lähtee reitti itäväylälle, jonka kartan mukaan piti olla juuri siinä missä olimme. Niin se olikin, mutta yläpuolellamme. Lopulta onnistuimme ajamaan Santahaminaan. Jätettyämme auton parkkipaikalle kävelimme kasarmin suuntaan ja tapasimme ensimmäiset vanhat jääkärit, jotka olivat pääsemässä siviiliin parin päivän kuluttua. He toivottivat meidät tervetulleeksi ja kehuivat, miten hienoon paikkaan olimme tulleet. 

Vekaranjärvellä vaatteemme ja kenkämme ja varustuksemme olivat olleet vanhoja ja käytettyjä. Kadettikoululla meille sen sijaan jaettiin täysin uudet asut ja varusteet. Saappaatkin olivat vielä tehtaan pahvilaatikossa. Pikkukengät olivat muotoilultaan moderneja eli jonkin verran tasakärkisiä verrattuna Vekaranjärvellä käytettyihin 1960-luvun “sämpylöihin”. Housut olivat leveälahkeiset toisin kuin Vekaranjärvellä käytetyt 1960-luvun tyyliset puikulahousut.

Kun Vekaranjärvellä itse kukin joutui ompelemaan takkiin hihamerkin, kadettikoululla merkin kiinnittivät henkilökuntaan kuuluvat naiset, kun takin ja merkin vei heille. Ompelemisen jälkeen hiha höyryprässättiin, jotta kaikki olisi tip-top. Asukokonaisuutemme oli siis kaikkiaan parasta mitä Suomen armeija voi varusmiehille tarjota. Syy oli todennäköisesti se, että kadettikoulun eduskuntakomppania oli eräänlainen edustusjoukko, johon kuuluvia asevelvollisia koululla vierailevat ulkomaiset merkkivieraat saattaisivat nähdä. Ei siis ollut yhdentekevää, millaisissa asuissa varusmiehet esiintyisivät.  

Pelkoni hevosallergiasta ei ollut aiheeton. “Alkoi hevosnuha vaivata perillä”, kirjoitin päiväkirjaani. Syynä nuhaan oli osittain se, että nukuimme kadettitalossa olevissa kahden hengen huoneissa, joissa nukkui ajoittain myös komppanian hevosmiehiä, silloin kun he olivat vartiossa. 

Jo seuraavana saapumispäivämme jälkeisenä päivänä pääsin illalla autolla kaupungille. Kyse ei ollut varsinaisesta iltalomasta vaan varuskuntavapaasta. Vekaranjärvellä ei tullut edes mieleen lähteä silloin minnekään sotilaskotia kauemmaksi. Mukanani oli muutama uusi inttikaverini. Yksi pysähtymispaikkamme oli Uunisaaren penger. 

Hienoimmat hetket intin aikana

 Helsinkiin saapumistamme seuraavana päivänä lähdimme vihreillä linja-autoilla Hankoniemeen Syndalenin ampumaleirille vartiointitehtäviin. Olimme siellä lähes viikon. Syndalenin “keikka” jäi armeijamuistoissani kaikkein tunnelmallisimmaksi kokemukseksi. Kirjoitinkin yhdessä vaiheessa päiväkirjaani maininnan, että se oli “hienoimpia hetkiä koko intin aikana”. 

Mitä nämä hienot hetket sitten olivat?

Ensinnäkin Syndalenin leirialue oli maastoltaan ja sijainniltaan kuin lomakylä verrattuna Vekaranjärven ankeisiin betonirakennuksiin ja asfalttikenttiin. Aivan leirin vieressä oli meri hiekkarantoineen, ja rannan tuntumassa oli tunnelmallinen 1950-luvun puuarkkitehtuuria edustava sotilaskoti. Vai olisiko se ollut vieläkin vanhempi. Rannalla oli myös sauna, jota jotkut innolla lämmittivät. Päiväkirjani mukaan minäkin kävin siellä pari kolme kertaa. Minulla on mielikuva, että että ainakin jollakin kerralla istuskelin yksin lauteilla hiljaisuudesta nauttien muiden jo lähdettyä teltoille. En ollut mikään ”yhteissaunomisen” ystävä. Joka tapauksessa merenrantasauna öisen hiekkarannan edustalla kruunasi leirikokemuksen. 

Päiväkirjani mukaan kolmas leiripäivämme on ollut iltapäivästä alkaen seuraava: 

“Loppupäivä lojumista. Saunassa, sotkussa, meren ranalla, ym:ssa. Valaistu paatti ankkurissa. Tunnelmallista. “

Eikä seuraava päivä ole ollut sen pahempi: 

“Klo: 12:n jälkeen vapaata. (auringon kuva) Lojuin. Katselin laivoja. Käytiin saunassa ja sotkussa jne.”

Ja seuraavakin päivä oli aivan OK: 

“Vartiossa. (piirros auringosta) Lojumista. Nuotio, tunnelmallista. Kuuntelin NL:n ohjelmaa. Pat’t. Hienoimpia hetkiä koko intin aikana. Illalla kuten eilen. Pat.”

Syndalenin leiriltä pystyi lähettämään postikortteja niin kuin lomakohteesta ainakin, ja käytinkin tätä tilaisuutta hyväkseni. 

Vartiotehtävämme olivat sitä, että meidät vietiin maastokuorma-autolla eri paikkoihin maantien varteen ampuma-alueen rajoille, joissa vartioimme, ettei paikalle tule ketään asiattomia. Varusteena oli rynnäkkökivääri ilman ammuksia. Kerran tunnissa otimme radiopuhelimella yhteyden komentopaikkaan ja ilmoitimme, että kaikki on kunnossa. Alue muistutti koskematonta erämaata. Eräällä reissulla upseeri käski kuljettajaa  pysäyttämään auton ja osoitti metsässä näkyvää hirvilaumaa. Että katsokaahan tuota. 

Vartiopaikat olivat syrjäisten pienten hiekkateiden varrella. Ainoa ihminen, joka kävi vartiopaikallani oli kiväärillä varustautunut siviiliasuinen mies. Minulle jäi käsitys, että hän oli vapaa-aikaansa viettävä armeijan upseeri. Tuntemattoman asemiehen ilmestyminen paikalle jonkin verran pelotti ja hermostutti, koska hän olisi voinut olla mikä hullu tahansa. Olin täysin puolustuskyvytön. Onneksi mies jatkoi matkaansa juteltuaan muutaman sanan. 

Joinakin päivinä vartiointi kesti vain muutaman tunnin, kun taas joinakin päivinä jouduimme olemaan asemissa koko päivän pimeään asti. Ei vartiointi kuitenkin mitenkään ikävää tai raskasta ollut. Mukaamme oli annettu sissimuonapakkaus, joka sisälsi makaronilaatikkoa ja monenlaisia muita ruokia. Olin lisäksi ostanut sotilaskodista joitakin lisäherkkuja kuten suklaata. Vartiointi oli käytännössä lojumista laavussa ja nuotion polttamista ja herkkujen mässäämistä. Ainoa tehtävä oli kerran tunnissa tapahtuva yhteydenotto radiolla. 

Selasin aikani kuluksi läpi kaikki radion kanavat ja sain kuulumaan Virosta tulevaa musiikkiohjelmaa. Radion aaltoalue oli hieman suomalaisen yleisradioaaltoalueen alapuolella ULA-aalloilla. Päivät oli syksyisen kuulaita ja aurinkoisia ja ainakin suojaisilla paikoilla myös kohtuullisen lämpimiä. Säätilastot näyttävät, että päivälämpötila Ahvenanmaalla on ollut 6- 8 astetta ja Helsingissä hieman vähemmän. Hangon tietoja ei löydy. Viimeisimmät päivät olivat joka tapauksessa hieman viileämpiä. Tällöin torjuin kylmyyttä mm. kirjoittamalla kirjettä eräälle tytölle. 

Kun kuusi vuorokautta oli ohi, palasimme vihreällä linja-autolla Santahaminaan, josta pääsin jo samana iltana lomalle. Viikon kestäneen mässäilyn jälkeen sain tuskin housun ylimmän napin kiinni, mutta normaaliin ruokavalioon ja liikuntaan palautuminen palautti tilanteen onneksi ennalleen. 

Loma-anomus

 Ensimmäisellä lomallani Santahaminasta tapasin joitakin henkilöitä, joiden kanssa laadin loma-anomuksen vähän pidempi tähtäimessä. Kuulin nimittäin, että ”henkilökohtaista syylomaa” (HSL) myönnettiin varsin kevyin perustein. Jotkut olivat saaneet sitä perunannostoon, vaikka kaikilla loman saaneilla ei ollut kotonaan perunoita, mitä nostettaisiin. Ajattelin, että jos lomaa saa näin helposti, anon sitä laivan välttämättömiin syyskunnostuksiin. Loma-anomuksen tueksi hakemukseni allekirjoittivat suosittelijoina kotipaikkakuntani purjehdusseuran puuhamies sekä 16-vuotias kaverini, “kommodori-laivuri”, olemattoman ”Sisävesiseuran” puolesta. 

Saabin tulevan huollon takia menin poikkeuksellisesti Helsinkiin DC-9 -suihkukoneella. Isäni vei minut lentoasemalle. Mukana autossa oli veljeni ja pari kaveriani. 

Olin vielä aika kokematon liikkumaan Helsingin julkisilla kulkuneuvoilla. Niinpä matkustin Finnairin bussilla kaupungissa olevaan terminaaliin Hotelli Intercontinentalin alakerrassa ja kävelin sieltä rautatieasemalle, jonka takaa lähti bussi Santahaminaan.

Lomalta paluun jälkeisenä iltana tapasin sotilaskodissa sattumalta entisen koulukaverini Paanasen Erkin, jonka kanssa jäin vähäksi aikaa juttelemaan. Hänkin suoritti asepalveluaan Santahaminassa. 

Aina, kun oli tilaisuus, lähdin iltalomalle. Vekaranjärvellä en ollut vaivautunut käyttämään iltalomia kuin yhden kerran, koska ei ollut mitään paikkaa, minne menisi. Santahaminan vieressä oli Helsinki, joten tilanne oli täysin toinen. Kävin usein iltalomalla erään kotipaikkakunnaltani kotoisin olevan vanhan tuttavani luona. Hän oli työssä valokuvausliikkeessä ja asui Lauttasaaressa. 

Eräänä iltana tein tavallista rohkeamman retken ja kävin jonkun paikallisen helluntaiseurakunnan tai vastaavan tilaisuudessa osoitteessa Pursimiehenkatu 8. Siellä esiintyi nuori pariskunta ja kertoi kokemuksistaan ja myös lankeemuksistaan Yhdysvalloissa. Meininki kokouksessa oli jossakin määrin jenkkityylisen “hurmoksellista”, jos näin voi sanoa. Rahaakin kerättiin. Seurailin tapahtumia takarivistä. Kyse oli ehkä jostakin pienemmästä yhteisöstä kuin varsinaisesta helluntaiseurakunnasta. 

Tekemämme loma-anomus hyväksyttiin yllättäen, ja niinpä minua odotti pitkä loma marraskuun alussa. Otin siihen vielä lisäpäiviksi jäljellä olevaa henkilökohtaista lomaa (hl) sekä normaalin viikonloppuloman. Sain siis olla siviilissä yli viikon. Mutta ei mennä vielä siihen, vaan pysytään lokakuussa.