Komppanian ilmoitustaululla oli erilaisia ilmoituksia, joissa kerrottiin alkavista erikoiskoulutuksista. Listoihin saivat koulutuksiin halukkaat kirjoittaa nimensä. Jollakin heikolla hetkellä - ennen kuin kahdeksan kuukauden vaihtoehto varmistui - taisin jo kirjoittaa nimeni talousaliupseerikoulutuikseen halukkaiden listaan, koska talousalikersanttien homma ruokalassa vaikutti niin leppoisalta. Tähän koulutukseen en kuitenkaan onnekseni päässyt. Sen sijaan kuin ihmeen kaupalla onnistuin pääsemään polkupyörämekaanikkokurssille. Kapiaiseksi kohtuullisen mukavalta tyypiltä vaikuttanut komppanian vääpeli Lyijynen, joka valinnasta todennäköisesti käytännössä päätti, ehkä ajatteli, että annetaan minunlaiselleni epäsotilaalle jokin helppo homma. Olihan yleinen käyttäytymiseni kuitenkin asiallista.
Polkupyöränkorjauskurssi alkoi maanantaina syyskuun toisena päivänä, mutta jo edellisellä viikolla sain tutustua komppanian polkupyöräkorjaamoon ja touhuta polkupyörien kanssa. Tässä vaiheessa varsinaista polkupyörämekaanikon virkaa hoiti vielä vanha mekaanikko Uusi-Santtu. Hänen siviiliin pääsyynsä oli vielä yli kuukausi, ja sen jälkeen, kun valmistuisin kurssilta, häntä uhkasi paluu tavalliseksi rivimieheksi viimeisten noin kolmen palvelusviikon ajaksi. Tämän kohtalon hän tietysti yritti välttää, jos vain suinkin mahdollista. Alkuvaiheessa Uusi-Santtu vaikutti asialliselta tyypiltä, mutta myöhemmin hänestä paljastui ikävämpiä puolia. Niistä lisää, kunhan kertomus etenee. Tämän henkilön nimi on tässä kertomuksessani muutettu jäljempänä ilmi tulevista syistä.
Mainittakoon nyt vielä se, että pääsin elokuun viimeisellä viikolla kerran Lyijysen vihreän Saab 99:n kyytiin. Tapaus liittyi jollakin tavalla polkupyöriin ja niiden korjaamiseen. Taisimme käydä maanalaisessa pyörävarastossa ja samoissa tiloissa olevalla keskuskorjaamolla, jossa seuraavalla viikolla alkoi kurssi.
Suhtauduin polkupyörämekaanikkokurssiin hyvin ammattimaisesti ja opinhaluisesti, koska kurssin parhaiten suorittavalle oli luvattu kuntoisuuslomaa. Kirjoitin muistiinpanoja siniseen vihkoon kuin koulussa ainakin. Muut ottivat kurssin huolettomammin. Opettajana oli nuorehko alemman tason ammattisotilas, jolla tuntui olevan tietoa kilpapyöräilystä.
Kurssi kesti kaikkiaan kaksi viikkoa, ja sen aikana käytiin läpi tavallinen armeijan polkupyörä jokaista nippeliä myöten. Kurssin aikana kukin peruskorjasi ohjeiden mukaan yhden polkupyörän. Se hiottiin ja maalattiin ja kuluneet osat vaihdettiin. Tätä samaa hommaa sain myöhemmin Helsingissä tehdä lähes “liukuhihnaperiaatteella”, mutta se ei ollut vielä tässä vaiheessa tiedossani.
Samaan aikaan, kun minä opiskelin polkupyörän korjaamista, jäljelle jääneen porukan elämä muuttui yhä vain kurjemmaksi. Heillä alkoi se varsinainen “intti”, josta niin monella suomalaisella miehellä on omakohtaisia kokemuksia, ja jonka minä kuin ihmeen kaupalla suurimmaksi osaksi vältin. Epäilen, että en olisi kestänyt puolta vuotta raskasta metsässä rymyämistä.
Kurssin päätteeksi järjestettiin koe, jonka tulos ratkaisi sen, kuka saa kuntoisuusloman. Kokeen kirjallisesta osasta selvisin hyvin eli sain todennäköisesti täydet - tai ainakin lähes täydet - pisteet. Mutta kokeen käytännön osa meni pieleen, vaikka olin siihenkin harjoitellut. Olen edelleenkin sitä mieltä, että epäonnistumiseni syynä oli ainakin puoliksi huono tuuri.
Kokeen mekaaninen osa käsitti polkupyörän takarumpun - armeijassa siitä käytettiin minulle täysin vierasta nimeä “kappa” - purkamisen ja kasaamisen. Se, jolta homma hoitui nopeimmin, voitti kilpailun. Olin harjoitellut tätä tehtävää komppaniamme korjaamossa, ja se onnistui todella nopeasti. Polkupyörien osat eivät kuitenkaan ole kaikki täysin samanlaisia. Minun kohtalokseni koitui pieni metallirengas, joka pitää eräitä osia paikallaan. Renkaan pitäisi lähteä irti, kun sitä kohottaa hieman ruuvimeisselillä. Siinä rumpussa, jolla harjoittelin, metallirengas irtosi helposti parissa sekunnissa. Mutta siinä rumpussa, joka oli kokeessa, metallirengas oli tiukassa kuin mikäkin, enkä saanut sitä irtoamaan ennen kuin pitkän yrittämisen jälkeen. Ja tähän kaatui voittoni. Epäilen, että osalla kilpailijoista rengas oli löysemmässä ja osalla tiukemmassa. Näin ollen se, millaisen rumpun sattui saamaan käsiinsä, ratkaisi pelin.
Jos harjoituskappaleessani olisi ollut tiukka rengas, olisin keskittynyt tekniikan hiomiseen sen irrottamiseksi. Koska rengas oli löysä, en pitänyt sen irrottamista vaikeana, enkä edes miettinyt koko asiaa. Kuntoisuuslomani kaatui siis tiukkaan metallirenkaaseen.
Kurssin jälkeen olin periaatteessa polkupyörämekaanikko. Vanha mekaanikko roikkui kuitenkin edelleen virassaan, joten meitä oli kaksi. Komppanian Vääpeli Lyijynen keksi meille erilaisia tehtäviä. Laskimme polkupyöriä, etsimme polkupyöriä varuskunnan alueelta, teimme pieniä korjauksia tyhjissä tuvissa, jotka odottivat seuraavien alokkaiden saapumista. Puuhamme olivat helppoja, ja käytännössä lähinnä laiskottelimme ja olimme tekevinämme jotain.
Kerran loikoilimme tyhjän tuvan sängyissä, kun joku upseeri ilmestyi yhtäkkiä paikalle. Kuulimme hänen tulonsa, joten ehdimme pompata ylös. Kahden sängyn rypistyneet päiväpeitot ja lommoilla olevat tyynyt kuitenkin paljastivat, että niissä oli nukuttu. Upseeri kurkisti tupaan ja kysyi, mitä puuhamme. Meillä oli jokin valmis vastaus saranoiden korjaamisesta tai mitä nyt olimme tekevinämme. Upseeri poistui paikalta eikä esittänyt ainakaan ääneen mahdollisia epäilyjään siitä, kuinka ahkerasti olimme työtämme tehneet. Selvisimme säikähdyksellä.
(Kertomus jatkuu osassa "vanhemmat tekstit")
