Puolustusvoimat kutsuu

Armeijaan meno kummittelee useimpien nuorten miesten mielessä ainakin jossakin vaiheessa, kun ajankohta lähenee. Ehkä nuoruuden huolettomuuteen kuitenkin kuuluu, että tulevaa asevelvollisuutta murehditaan loppujen lopuksi aika vähän. Se tulee kun on tullakseen.

Oman ikäluokkani kohdalla ensimmäinen armeijaan viittaava asia oli se, kun meille tuli keväällä määräys käydä kutsuntoja edeltävässä lääkärintarkastuksessa. Minulle tuo käynti ajoittui aivan toukokuun loppuun.

Varsinaiset kutsunnat järjestettiin syyskuun 6. päivänä paikallisella seurakuntatalolla. Tapahtumassa oli tauko puolen päivän aikaan, jolloin kävin koululla syömässä. Minua hieman kiusasi ajatus uskonnon ja sotilaspalvelun yhdistämisestä, mikä näkyi paitsi paikan valinnassa, myös siinä, että kirkkoherra puhui tilaisuudessa. Hän oli sodan käynyt reservin upseeri ja, hänen puheensa käsitteli sitä, kuinka hän oli upseerikoulun käytyään palannut entisten armeijakavereittensa pariin ja tehnyt heille selväksi, että hän on siitä lähtien heidän esimiehensä.

Pienen hämmennyksen tilaisuudessa sai aikaan se, kun entinen luokkakaverini, joka oli Jehovan todistaja, ilmoitti kieltäytyvänsä koko hommasta. Kutsuntoja johtanut upseeri sai vain änkytettyä, ettei niin voi tehdä. Tuohon aikaan Jehovan todistajille ei myönnetty vapautusta palveluksesta, joten entistä luokkakaveriani odotti vankila.

Nimenhuudon jälkeen paikalla olevalla poliisille luovutettiin "kutsuntapinnareiden" nimilista, ja poliisit lähtivät lista mukanaan ihmisjahtiin.

Minulle oli ollut jo nuoresta pojasta alkaen selvää, että haluan suorittaa asepalvelukseni nimenomaan laivastossa enkä missään muualla. Olin saanut eräältä kaveriltani vuonna 1956 painetun esitteen "Meri kutsuu", jossa laivastopalvelua mainostettiin. Tämä esite ei kuitenkaan yksin ollut syy kiinnostukseeni laivapalvelua kohtaan, vaan syynä oli yleinen "laivahulluus" eli suuri kiinnostus laivoja ja merenkulkua kohtaan. Olin lukenut kymmenittäin laiva- ja meriaiheisia kirjoja, ja perheessämmekin oli puuhailtu sisävesilaivojen kanssa jo 1940-luvulta alkaen. Kunnostin itsekin erästä vanhaa höyrylaivaa.

Koska kutsunnat ovat tilaisuus, jossa määritellään palveluspaikka, yritin tehdä mahdollisimman hyvän vaikutuksen, jotta toiveeni laivastoon pääsemisestä toteutuisi. Yritin kävellä selkä suorassa ja olla mahdollisimman "sotilaallisen" näköinen. Kun haastatteluja tekevä upseeri luki papereista nimeni, hänen kommenttinsa oli "ahaa, isäsi poika", millä hän ilmeisesti tarkoitti sitä, että hän tunsi isäni, joka oli reservin yliluutnanttina vielä noihin aikoihin käynyt kertausharjoituksissa. Esitin hänelle toivomuksen laivastoon pääsemisekseksi ja yritin perustella sitä niin hyvin kuin mahdollista.

Vaikka halusinkin laivastoon, toimin siinä mielessä ristiriitaisesti, että en salannut lääkärintarkastuksessa epämääräisiä alaselkäkipuja, joista olin kärsinyt silloin tällöin jo lähes vuoden ajan. Olin maininnut ne jo kevään lääkärintarkastuksessa. Lääkäri ei juurikaan noteerannut asiaa vaan kirjoitti minulle A:n paperit ja luokituksen "kelpaa palvelukseen".

Erikoinen yllätys koettiin erään toisen nuoren miehen kodalla, jota olin aina pitänyt urheilullisuuden perikuvana ja itsestään selvänä tulevana upseerina. Hän sai erittäin huonon palvelukelpoisuusluokituksen, jonka liitteenä oli pitkä lista erilaisista vioista kuten luuston heikkoudesta ja selän vinoudesta ja mitä kaikkea listassa olikaan. Ehkä lääkärin hänestä saamaa kuvaa pahensi se, että hän oli kaatunut edellisenä päivänä moottoripyörällä ja oli tästä syystä joka puolelta laastaroitu ja naarmuja täynnä. Luokittelusta huolimatta tämä nuori mies suoritti asepalveluksensa moitteettomasti ja kävi myös odotetusti reservinupseerikoulun.

Jossakin vaiheessa asepalvelusta edeltävänä talvena saapui vihdoin monien pelkäämä kirjattu kirje, jossa oli tieto palvelupaikkakunnasta ja matkaliput perille. Hain kirjeen postista ja avasin sen kädet jännityksestä vapisten. Koska en tiennyt varuskuntien nimiä, kirjeessä oleva sana "Vekaranjärvi" eli alussa sanonut minulle mitään - vaikka järvi ei viittaakaan mereen. Vasta kun etsin paikan kartasta, minulle lopullisesti selvisi karmea totuus. En ollut päässyt laivastoon.

Palvelukseenastumismääräys muutti totaalisesti suhtautumiseni koko asepalveluun. Jos olisin päässyt laivastoon, olisin luultavasti ottanut homman tosissani eli tavoitellut ties millaista sotilasuraa, eikä pitempikään palveluaika olisi haitannut, kunhan vain olisin päässyt merille. Jopa ammatti merivoimissa olisi voinut ainakin teoriassa kiinnostaa. Mutta koska minua odotti armeijan käyminen jossakin kammottavassa korpivaruskunnassa, asennoiduin siihen erittäin varauksellisesti. Pakkohan "intti" oli tietysti käydä, mutta mitään sotilasuraa en aikonut ryhtyä tavoittelemaan.

Tuntematon armeija

Kevään edetessä tuleva asepalvelukseni alkamispäivä, joka oli 14. kesäkuuta, alkoi yhä useammin pyöriä mielessäni. Ylioppilaskirjoitukset veivät onneksi huomiota siinä määrin, ettei tulevan kesän tapahtumia vielä jaksanut surra. Elin kaiken lisäksi sen harhaluulon vallassa, että jos sattuisin reputtamaan ylioppilaskirjoituksissa, voisin saada siirron syksyn palvelukseenastumiserään, jolloin ehtisin lukea syksyn kirjoituksiin. Vasta myöhemmin sain tietää, että lykkäystä ei tällä perusteella olisi saanut, vaikka kyse olisikin ollut vain palvelukseenastumispäivän siirtämisestä ikäluokan sisällä eikä palveluksen siirtämistä seuraavaan ikäluokkaan, mitä lykkäyksellä yleensä ajatellaan. Onneksi tällaiset asiat jäivät pelkiksi pohdinnoiksi, koska pääsin ylioppilaaksi jo keväällä.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen menin laivurikurssille ja puuhailin kaikenlaista. Viimeisen parin viikon aikana ennen armeijaan menoa olin erittäin aktiivinen aivan kuin olisin halunnut tehdä kaiken heti, koska aika loppuu pian. Kävin erään kaverini kanssa yökeikalla rekan kyydissä, kun se vei lastia satamaan. Kahtena aamuna jaoin harrastusmielessä aamun sanomalehdet edellä mainitsemani entisen koulukaverini sijaisena, joka oli Jehovan todistajien konventissa, ja jota odotti vankila totaalikieltäytymisestä.

Kahdeksan päivää ennen...

Viikkoa ennen palvelukseen astumista kävin muutamien kavereitteni kanssa risteilyllä Suomi-laivalla. Vanhin joukostamme, 25-vuotias monen alan seikkailija, esittäytyi laivan konemestarille merenkulkuhallituksen työntekijänä, jota kiinnostaisi vilkaista hieman konehuonetta. Tällainen visiitti järjestyikin.

Ja kun päivät vähenivät, tahti vain kiihtyi. Kiertelimme yökaudet ympäri lääniä jakamassa erään yleisötapahtuman mainoslehtiä ja kiinnittämässä tapahtumasta kertovia julisteita.

Ennakkotietoni armeijasta olivat aika vähäiset ja ehkä jossakin määrin yksipuoliset. En tuntenut monia omaa ikäluokkaani lähellä olevia asepalveluksen suorittaneita, joten en oikein voinut kysellä mitään. Niiltä jotka tunsin, oli turha odottaa asiallista tietoa. He joko vahingoniloisina pilailivat tai muuten vain pelottelivat. Edellä mainitsemani 25-vuotias oli suorittanut asepalveluksestaan ensiksi muutaman viikon varuskunnan putkassa ja sen jälkeen jonkin aikaa sotilassairaala Tilkan psykiatrisella osastolla - ja saanut "hullun" paperit. Armeija oli häneltä ohi kuukaudessa, vaikka hän vielä muutamana vuotena joutuikin käymään kutsunnoissa näyttäytymässä ja todistamassa, että "hulluus" on ennallaan. Todellisuudessa tuo henkilö oli aina ollut täysin selväjärkinen. Hänen asenteensa puolustusvoimia ja yleensä "systeemiä" kohtaan voi arvata.

Ainoa, jonka kanssa enemmän juttelin armeijasta ja sen käytännöistä, oli hänkin hieman poikkeustapaus. Hän oli suorittanut uskonnollisista syistä aseettoman palvelun. Hänen isänsä kuului siihen pieneen joukkoon, joka oli suorittanut aseettoman palveluksen sodan aikana, jolloin se ei tietenkään virallisesti ollut mahdollista, mutta joka kuitenkin pienelle helluntailaisten joukolle kovien uhkailujen (tästä tulee vielä ankara rangaistus, kunhan sota on ohi) ohella sallittiin. Näitä "asepinnareita" ei päästetty helpolla, vaan heidät pantiin koviin paikkoihin etulinjaan haavoittuneita kantamaan ja muuta tämän tyyppistä tekemään.

Asenteeni armeijaa kohtaan oli saanut ratkaisevan iskun jo silloin kun sain tietää, että tulen palvelemaan maanvoimissa enkä merivoimissa. Palvelukseen astumista edeltävinä kuukausina asenteeni muuttui koko ajan kielteisemmäksi, mihin yhtenä syynä olivat ne ihmiset, joiden kanssa olin paljon tekemisissä. Ystäväpiiriini kuului vankilaan menevä totaalikieltäytyjä, hulluksi tekeytynyt anarkisti, aseettoman palvelun uskonnollisista syistä valinnut sekä erilaisia sodanvastustajia. Anarkistia lukuun ottamatta uskonto oli useimmilla vahvasti osana aseellisen toiminnan kyseenalaistamisessa.

Näiden ystävyyssuhteiden avulla sain jotenkin henkisen tilani sellaiseksi, että armeijaan meneminen ei kovin paljon pelottanut. Juttelin viimeistä edeltävänä siviili-iltana pitkään erään tuttavani kanssa, joka oli menossa uskonnollisista syistä aseettomaan palvelukseen. Tämän keskustelun jälkeen olen kirjoittanut päiväkirjaani, että mielialani on kymppi - ja palvelukseen astuminen oli kahden päivän päästä. Olin suorastaan epätavallisen levollisella mielellä.

Hiuksetkin oli tietysti jossakin vaiheessa leikattava armeijan mallin mukaisiksi, mutta mielellään vasta mahdollisimman viime tipassa. En kehdannut tavanmaiseen kampaamo-parturiin, jossa yleensä kävin, vaan menin erään vanhan miehen pieneen parturiliikkeeseen, jossa yleensä kävi vain vanhempia ihmisiä. Annoin ohjeeksi, että tukan pitää kelvata armeijassa. 1970-luvulla armeijatukka tuntui todella lyhyeltä! Kun menin hiukset leikattuna paikalliseen urheiluliikkeeseen ostamaan jonkinlaista kassia armeijaa varten, myyjä sanoi heti ovesta sisälle tultuani ja kassin mainitessani, että "mallia meno". Eipä siinä paljon muuta tarvittu. Hän oli myynyt "inttikasseja" varmaan ennenkin.

Kun viimeiset pari viikkoa ennen asepalvelukseen menoa olivat vierähtäneet käyntiin, olin yrittänyt nauttia huolettomista kesäpäivistä parhaani mukaan. Aivan satunnaisesta kokeilusta ja hetken mielijohteesta aloin kävellä paljain jaloin kotipihoilla ja muilla yksityisillä paikoilla, mitä en ollut ennen tehnyt. Näin lyhyeksi jäävä kesä tuntui vieläkin kesäisemmältä.

Seuraavaa asiaa ei ehkä olisi tarpeen ottaa esille tämän tyyppisessä kertomuksessa, mutta eräiden myöhempien tapahtumien ymmärtämiseksi se kuitenkin ehkä on parasta mainita.

Olin yrittäjäperheen vanhin poika, ja sukumme taloudellinen tilanne oli 1970-luvulla parhaimpia mitä se on koskaan ollut. Perhettämme kohdannut myöhempi konkurssi köyhtymisineen ja kurjistumisineen oli vielä kaukana horisontin takana. Elettiin siis taloudellisessa mielessä hyviä aikoja. Vuosi 1974 sattui vielä olemaan vuosikymmenen paras vuosi.

Hyvät ajat näkyivät omalla kohdallani siinä, että oli alusta alkaen selvää, että saisin armeija-ajaksi auton käyttööni enkä joutuisi kulkemaan julkisilla kulkuneuvoilla. Auto oli muutaman kuukauden ikäinen Saab 99, joka oli jäänyt ylimääräiseksi isäni ostettua omaan käyttöönsä Chevrolet Capricen. Hyvät ajat näkyivät myös siten, että sain isoäidiltäni lomilla armeijaa varten niin paljon rahaa kaikenlaisiin ostoksiin, että armeijan maksama parin kolmen markan päiväraha tuntui siihen verrattuna lähes merkityksettömältä. Kun myöhempi sukumme konkurssi ja sen seurauksena tapahtunut putoamiseni "kädestä suuhun" -talouteen nyt on tiedossa, jälkiviisaasti ajatellen rahaa olisi tietenkin pitänyt panna 1970-luvulla säästöön eikä tuhlata. Mutta tällaisen miettiminen taitaa olla turhaa.

Kun jatkossa mainitsen markat, niitä voi ajatella nykyeuroina, sillä Suomen Pankin rahamuseon rahanarvolaskurin mukaan vuoden 2008 euro vastaa arvoltaan täsmälleen vuoden 1973 markkaa. Tämän tai viime vuoden arvoa laskuri ei toistaiseksi anna.

perjantai, 14. kesäkuuta

Perjantaina 14. kesäkuuta 1974, noin puoli kahden aikaan iltapäivällä, sanoin hyvästit kotiväelleni ja lähdin ajamaan kohti Vekaranjärveä. Oli kaunis kesäpäivä. Mielessäni pyöri kaksi asiaa, joista olin innostunut, ja joiden ajattelemiseen ilmeisesti purin pelkoani siitä, millaista asepalvelu tulee olemaan. Toinen asia olivat erään yleisötapahtuman julisteet, joita niittailin puhelinpylväisiin matkan aikana ikään kun kyseessä olisi ollut maailman tärkein tapahtuma. Sen järjestäjä oli edellä mainitsemani 25-vuotias.

Toinen mielessäni liikkunut ajatus liittyi myös edellä mainittuun 25-vuotiaaseen. Hän oli pyörittänyt laitonta merirosvoradioasemaa keväällä ja tullut sen ansiosta niin kuuluisaksi, että Heikki Hietamies oli tehnyt hänestä sivun mittainen jutun Katso-lehteen. Jutussa oli ollut minun ottamani valokuva ja piirtämäni "Vapaan Radion" tunnus. Tämä aihe oli saanut mielessäni aivan suhteettoman painoarvon, ja olin alkanut haaveilla oman merirosvoradion perustamisesta muutamien kavereitteni kanssa. Heillä oli radioon liittyvä projekti meneillään, ja odotin innolla, joko alkaneena kesänä saataisiin merirosvoradio pystyyn. Suunnittelin osallistuvani sen toimintaan parhaani mukaan armeijasta käsin. Jos ei muuten niin ainakin ideoimalla hanketta.

Ajaessani kohti tulevan varuskuntani kasarmeja en siis synkkänä murehtinut tulevaa, vaan mielessäni liikkui suuri määrä erilaisia suunnitelmia ja tulevaisuudenkuvia. Nämä ajatukset alkoivat jäädä taka-alalle vasta, kun olin kääntynyt Tuohikotin risteyksestä, ja maantien varsilla alkoi näkyä "Uudet varusmiehet" -kylttejä, joissa armeijaan tulevia ohjattiin oikeisiin osoitteisiin. Varuskunta-alueen rajalla tien varressa seisoi sotilaspoliisi, joka ohjasi autolla saapuvia tarkoitukseen varatulle parkkipaikalle. Kun pysäköin auton, kello oli vähän yli kuusi illalla.

Vekaranjärvi oli poikkeuksellinen palvelupaikka oman kotikuntani asevelvollisille, enkä ollut kuullut kenenkään aikaisemmin olleen siellä. Yllätys olikin suuri, kun törmäsin parkkipaikalla entiseen koulukaveriini, joka oli myös astumassa palvelukseen. Yhdessä lähdimme kävelemään pahvikylttien osoittamaan suuntaan kohti uusien alokkaiden vastaanottopaikkaa. Ohitimme matkalla erään rakennuksen, jonka pienestä ikkunasta joku huuteli, että "älkää menkö sinne, kääntykää vielä takaisin, kun voitte". Myöhemmin sain tietää, että paikka oli päävartio, ja huutelija oli sen hetkinen putkan asukki.


Uusien tulokkaiden vastaanottopaikka oli sama kasarmi, joka tuli olemaan myös palveluspaikkani. Se kuului kranaatinheitinkomppanialle. Astumiseni armeijan harmaisiin koki takaiskun jo heti kasarmin ulko-ovella, kun minun olisi pitänyt esittää palvelukseenastumismääräys, ja se oli jäänyt autoon. Minun käskettiin hakea se. Kun olin aikeissa jättää kassini siksi ajaksi seinän viereen, joku paikalla oleva sotilas - en tässä vaiheessa vielä tuntenut sotilasarvoja - neuvoi minua ottamaan se mukaani, ettei sitä varastettaisi. Jouduin siis kävelemään "inttikassini" kanssa takaisin parkkipaikalle. Vastaan tulevat ja ohi kulkevat huutelivat, että "ei sinne suuntaan", ja jouduin selittämään monta kertaa, että haen vain autoon unohtuneen palvelukseenastumismääräyksen. Kun kävelin päävartion ohi parkkipaikan suuntaan, putkan asukki huuteli innoissaan ikkunasta, että on hyvä kun edes yksi ihminen totteli hänen neuvoaan ja on lähtemässä pois.

Itse armeijan riveihin astuminen tapahtui siten, että kasarmin alakerran tykkihallissa esitettiin palvelukseenastumismääräys, ja sen perusteella tulokas ohjattiin oikeaan komppaniaan, joka siis minun tapauksessani sijaitsi samassa rakennuksessa. Yhtä aikaa kanssani saapui Olli Saxlin -niminen ylioppilas, joka kertoi pyrkivänsä saman kesän pääsykokeissa Helsingin kauppakorkeakouluun. Hänellä oli mukanaan pääsykoekirjoja, joita hän aikoi lukea vapaa-aikanaan. Vaikka minäkin olin tuore ylioppilas, minulle ei ollut edes juolahtanut mieleen pyrkiä vielä sinä kesänä minnekään. Ehkä tämä oli jonkinlainen enne siitä, että Saxlin ja minä tulisimme menestymään myöhemmässä elämässämme. Tässä vaiheessa me olimme kuitenkin vielä samalla lähtöviivalla ja keräsimme yhdessä varusteita pitkiltä pöydiltä, joiden päälle niitä oli kasattu. Lopulta tavaroita oli niin paljon, että hädin tuskin pääsimme kiipeämään niiden kanssa rakennuksen yläkertaan, jonka takimmaisessa nurkassa sijaitsi tupamme, numero 11. Olimme sen ensimmäiset asukkaat.

Positiivinen asenne auttaa pitkälle

Mitään erityistä sotilaskuria emme ensimmäisenä iltana vielä joutuneet kokemaan, vaan meitä ohjattiin hyvin rauhallisesti. Meille osoitettiin sängyt ja kaapit, joiden ovissa oli monistettuna ohje siitä, miten tavarat tuli kaappeihin kasata. Siviilivaatteet pantiin omaan kassiin kaapin ylähyllylle.

Vähitellen illan edetessä paikalle alkoi saapua yhä enemmän väkeä. Seuraavien alokkaiden astuessa tuvan ovesta sisään siviilivaatteissa ja tarvikesäkkejä raahaten olin Saxlinin kanssa jo kun vanha konkari, vaikka olimme olleet armeijan vaatteissa vasta puoli tuntia ja olimme hädin tuskin ehtineet kasata omat kaappimme. Tuntui jotenkin epätodelliselta seisoskella komppanian käytävässä ja katsoa kun uudet tulokkaat tupakoivat pöydän ääressä. Muutos entiseen oli niin suuri, että mieleen tuli ajatus, onko kaikki totta vai pelkkää kuvitelmaa. Välillä iski kauhea ankeuden tunne ja halu päästä pois. Tuossa tilanteessa oli mieli jotenkin tyhjä. Tulevaisuus oli täysin avoin. En ollut koskaan ollut kotoa pois muutamaa päivää kauempaa.

1970-luvulla takaraja palvelukseen ilmoittautumiseen oli keskiyö, ja monet tulivatkin kasarmeille vasta illalla. Ehkä pieniä myöhästymisiä jopa katsottiin läpi sormien varsinkin jos niihin oli suomalaiskansallinen "hyväksyttävä" syy eli alokas oli niin kännissä, ettei tullut katsoneeksi kelloa. Oli miten oli, meidänkin tupaamme tulla rymysivät viimeiset tulijat vasta myöhään yöllä, kun suurin osa alokkaista jo nukkui. Ehkä he olivat läpäisseet varuskunnan portin juuri ennen kahtatoista, mutta matka sieltä oli kestänyt kauan.

Ensimmäinen aamu

Olin kuullut kertomuksia ensimmäisen aamun kauheuksista, mutta silti oli tietynlainen yllätys ja järkytys herätä kellon soittoon ja huutoon "komppaniassa herätys". Alikersantti ryntäsi tupaan ja alkoi ohjata uusia alokkaita aamutoimissa. Hän käytti minun sänkyäni esimerkkikappaleena näyttäessään, miten punkka pedataan armeijan tyylillä. Muista sängyistä tuli tietenkin vähän mitä sattuu, sillä kukapa sitä ensimmäisellä kerralla osaisi kasata vilteistä ja päiväpeitosta niin suorakulmaisen pakkauksen kuin ohje vaati. Kun joku korkeampi upseeri myöhemmin tuli katsomaan tupaa, hän löysi sieltä vain yhden virheettömästi kasatun punkan. "Katsokaa tästä mallia", hän sanoi osoittaen minun sänkyäni.

Komppanian vanhat jääkärit oli lähetetty lomalle tai metsäkeikalle niiksi päiviksi, kun uusia alokkaita totutettiin armeijan käytäntöihin, joten heitä ei näkynyt paikalla katselemassa. Edellisessä lokakuussa palvelukseen astuneet kahdeksan kuukauden miehet olivat päässeet muutamaa päivää aikaisemmin siviiliin. Jäljellä olivat tästä lokakuun saapumiserästä enää meidän alikersanttimme sekä joitakin 11 kuukautta palvelevia autonkuljettajia, joiden kotiuttaminen tapahtui syyskuun alkupuolella. Koska alikersanttimme olivat edellisen vuoden saapumiserää, he olivat meitä alokkaita keskimäärin noin vuoden vanhempia. Tämä ehkä lisäsi heidän auktoriteettiaan.

En tiedä mitä muut ajattelivat, mutta ainakin minun silmissäni alikersanttimme vaikuttivat joltakin paljon meitä ylempänä olevilta suuruuksilta, melkein kuin sodan kokeneilta karskeilta veteraaneilta tai korkeilta upseereilta. Heitä ei kunnolla edes mieltänyt varusmiehiksi, sillä heidän valtansa meihin nähden oli ehdoton. Meidän ryhmämme alikersantti oli nimeltään Veijalainen ja hän toi mieleeni karaistuneen Saksan armeijan SS-sotilaan toisen maailmansodan itärintamalta. Ehkä tämä johtui siitä, että hän muistutti ulkonäöltään jonkin verran kuuluisaa SS-everstiluutnantti Otto Skorzenyä, jonka kuva oli jäänyt mieleeni eräästä toista maailmansotaa käsittelevästä kirjassa.

Alokkaiden annettiin ymmärtää, että viikonloppu kuluu rauhallisen totuttelun merkeissä, ja vasta arkena alkaa varsinainen sotilaskoulutus. Ensimmäinen ja toinen päivä menivät siis odottelun ja oleskelun merkeissä. Sen verran harjoiteltiin kuitenkin jo sotilaallisia asioita, että ruokalaan marssittiin muodostelmassa ryhmänjohtajien saattamana. Pääsimme käymään heidän kanssaan illalla sotilaskodissakin. Päiväkirjaani olen kirjoittanut pahaenteisen maininnan:

"Ruokalaan marssiminenkin tuntuu jo kovalta hommalta, saati sitten kun tosi toimet alkavat".

Ensimmäinen viikko - "tosi toimet" alkavat

Kun maanantai koitti, odotimme peloissamme, millaista rääkkiä varsinainen sotilaskoulutus olisi. Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi ainakin vielä tässä vaiheessa, sillä ensimmäisenä arkipäivänä harjoiteltiin lähinnä perusasioita eli riveihin muodostumista ja sulkeisjärjestystä ja muuta tällaista. Illalla järjestettiin sotilaskodissa uusien alokkaiden tulojuhla.

Erityisen kovin kovat toimet eivät alkaneet vielä seuraavanakaan päivänä, sillä silloin järjestettiin lääkärintarkastus ja harjoiteltiin aseiden käsittelyä. Illalla alokkaat saivat kuitenkin yllättäen hieman "sotaa" muistuttavan kokemukseen, kun varuskunnasta kerättiin varusmiehiä metsäpaloa sammuttamaan. Nousimme työpuvut - samat, joita myöhemmin käytettiin metsässä taisteluharjoituksissa - yllämme ja kenttälapiot mukanamme traktorin lavalle, ja meidät kuljetettiin parinkymmenen kilometrin päässä olevalle metsäpalopaikalle. Se sijaitsi Mikkeli-Kouvola valtatien itäpuolella Savitaipaleen maastossa. Kun istuimme traktorin peräkärryn lavalla monen traktorin saattueessa, mieleeni tuli kuvitelma, että olisimme matkalla sotaan. Ajattelin, että tältäköhän se on tuntunut, kun sotilaat ovat matkanneet Karjalan rintamalle jatkosodan riehuessa. Tuolla hetkellä kesäkuussa 1974 Karjalan Kannaksen suurtaistelusta oli kulunut "vain" kolmekymmentä vuotta, joten puolustusvoimien korkeissa upseerin viroissa oli vielä sotaan osallistuneita veteraaneja. Ei kuitenkaan traktorin lavalla, jossa me istuimme.

Jos oli matka metsäpalopaikalle tuonut tuonut mieleen ajatuksia toisesta maailmansodasta, niin metsäpalopaikka niitä vasta toikin. Kaikkialla leijaili sankka savu, ja savun keskellä harhaili sotilasjoukkoja lapioineen. Siellä täällä kyti oransseja palopesäkkeitä turpeen seassa. Kaikkein näyttävintä oli se, kun matalalla yläpuolellamme savun keskellä kaarteli jyrisevä ilmavoimien DC3 -kone aivan kuin se olisi ollut jokin vanhan ajan pommikone. Paikalta olisi saanut filmattua melkein sotanäyttämöltä vaikuttavia otoksia.

Varsinainen metsäpalon sammutus jäi vähäiseksi. Peittelimme joitakin savuavia turvekasoja hiekalla. Mitään varsinaista aktiivista metsäpaloa liekkeineen emme edes nähneet, vaan kyseessä oli lähinnä jälkisammutus.

Tämä metsäpalon sammutuskeikka tapahtui siis neljäntenä varsinaisena palveluspäivänämme, joka oli tiistai. Kahdelle tupamme alokkaalle tämä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta, sillä he olivat jostakin käsittämättömästä syystä joutuneet tällaiselle sammutusreissulle jo viikonloppuna - tekisi mieli sanoa, että ensimmäisenä iltana, mutta jotta en edes vahingossa liioittelisi, niin olkoon ajankohta lauantai-ilta tai viimeistään sunnuntai. He olivat tuossa vaiheessa hädin tuskin tottuneet ajatukseen, että he ovat armeijassa. Minkäänlaista peruskoulutusta heille ei ollut ehditty antaa, eivätkä he edes tunteneet sotilasarvoja. He joutuivat sammutusporukkaan lähinnä vahingossa ja osittain kai siksi, että varuskunnassa oli erityisen vähän "vanhoja" varusmiehiä juuri tuona viikonloppuna. Takaisin komppaniaan he tulivat joskus aamuyöstä savulle haisten ja kokemuksestaan jonkin verran hämmentyneinä.

Metsäpalon sammutus ei ollut ainoa "työkeikka", johon alokkaat joutuivat Pari päivää myöhemmin laskettiin kaapelia ojaan eräässä metsässä jonkin matkan päässä kasarmeilta. Raskaan ja likaisen kaapelin kiskominen ihmisvoimin pitkin märkiä ojia ei ollut kovin mukavaa - mutta eihän armeijaan tultukaan mukavan takia.

Armeijan rutiineihin tottui nopeasti. Alokkaiden päivät alkoivat siten, että kuuden aikaan aamulla soi sähkökello, ja joku alikersanteista huusi käytävässä kovalla äänellä, että "komppaniassa herätys". Ensimmäisinä aamuina moni heräsi vasta kellon soittoon ja huutoon, jonka jälkeen piti alkaa kovalla kiireellä valmistautua aamupesulle ja alkaa kasata sänkyä - tai punkkaa niin kuin sitä armeijassa kutsutaan. Kauhea hosuminen unenpöppörössä ei ollut mukavaa, joten vähitellen alettiin aivan itsestään ilman sen kummempia herätyksiä herätä jo muutamaa minuuttia ennen kuutta. Kun kello soi, oltiin jo jalkeilla, eikä aamupesulle menemisessä ollut enää niin kiirettä. Jos joku nukkui vielä minuuttia tai paria ennen kuutta, hänet saatettiin jopa tönäistä hereille kuin yhteisestä sopimuksesta. Oli hänenkin etunsa tulla herätetyksi vähän ennen aikojaan.

Itse aamupesu oli typerän tuntuista teatteria, jossa ei tuntunut olevan vähäisintäkään järkeä. Alokkaat seisoivat jonossa tuvissaan pyjamat päällä, lenkkarit jalassa ja pyyhe käsivarrella. Tupa kerrallaan he menivät käytävän läpi pesuhuoneeseen ja laskivat siellä raanoista vettä niin, että kuulosti siltä, että aamupesu on käynnissä. Yhdellä tuvalla oli aikaa aamupesuun vain hyvin lyhyt aika, ehkä noin minuutti. Meidän tupamme oli käytävän päässä, joten menimme ensimmäisten joukossa aamupesulle. Kaikkien tupien aamupesurituaali kesti yhteensä ehkä noin kymmenen minuuttia. Sen jälkeen oli puolisen tuntia ylimääräistä aikaa, jolloin ehti viimeistellä punkan petauksen, pukea päälleen ja käydä oikeasti aamupesulla. Virallinen aamupesulla käynti oli siis pelkkää tarkoituksetonta pelleilyä.

Ensimmäisen viikon aikana alokkaille luovutettiin polkupyörät ja opetettiin ensi alkeet aseiden käsittelyssä. Tuohon aikaan aseet olivat käytävillä olevissa telineissä, eikä niitä ollut mitenkään lukittu. Myös jonkinlainen kuntotesti järjestettiin. Kasarmin käytävällä harjoiteltiin tervehdyksiä kiertämällä kehässä esimiehen edestä ja vetämällä kättä lippaan tai tekemällä sisällä vaadittava tervehdysele. Koulutusta perusteltiin sillä, että alokkaiden piti osata tervehtiminen sekä tuntea sotilasarvot ennen kuin heitä voitiin päästää yksin kulkemaan varuskunta-alueella. Armeijan tervehdyskäytännöt ovat 1970-luvun jälkeen monilta osin muuttuneet.

Nykyisiä tupakkalakeja ei vielä ollut, joten komppaniassa sai tottua tupakansavuun

Armeijakoulutukseen kuuluu, että alussa alokkailta viedään kaikki oikeudet. Kun niitä sitten vähitellen annetaan takaisin, ne tuntuvat suurilta lahjoilta ja etuoikeuksilta. Keskiviikkona muutama alokas sai nauttia "etuoikeudesta" käydä yksin sotilaskodissa. Minulle ja monille muille tämä etuoikeus sallittiin perjantaina eli tasan viikko armeijaan saapumisen jälkeen.

Viikonloppuna jouduin ensimmäisen kerran yöpäivystäjäksi. Tehtävään kuului lisäksi ruokatuntipäivystys seuraavana päivänä.

Ylikersantti Korhonen - suomalainen "Rambo"

Muutaman totuttelupäivän jälkeen alokkaat komennettiin taas kerran komppanian pihalle riveihin seisomaan. Paikalle saapui komppanian päällikkö sekä muita "kapiaisia" eli kantahenkilökuntaan kuuluvia. Alokkaille esiteltiin tässä tilaisuudessa heidän tulevat kouluttajansa; ylikersantti Korhonen, ylikersantti Rantakari, ylikersantti Lindeman sekä luutnantti Saavalainen. Meidän joukkueemme kouluttajaksi oli määrätty ylikersantti Korhonen.

Kun komppanian päällikkö kertoi tulevasta koulutuksestamme, kiinnitin huomiota kasarmin seinustalla seisovaan tulevaan johtajaamme, ylikersantti Korhoseen. Kaikilla joukkueenjohtajilla oli päällään vihreä maastopuku, mutta Korhonen poikkesi kollegoistaan siinä, että hänen vyössään roikkui ruskeassa tupessa iso puukko. Hän oli kolmikosta vahvimman ja lihaksikkaimman näköinen, ja hänestä huokui sotilaallisuus. Kun muut joukkueenjohtajat hieman liikahtelivat paikallaan ja katselivat tulevia koulutettaviaan, Korhonen seisoi liikkumattomana asennossa kuin patsas. Ilmekään ei värähtänyt. Ensivaikutelma on tärkeä, ja Korhonen todennäköisesti halusi tehdä vaikutuksen tuleviin alaisiinsa.

Sen jälkeen kun joukkueenjohtajat olivat ottaneet joukkueet komentoonsa, Korhonen jatkoi sotilaallisen ensivaikutelman antamista. Hänen äänensä oli käskevä, ja hänen komentonsa olivat niin tiukan sotilaallisia kuin ne vain voivat olla. Tämä mies oli suomalainen versio "Rambosta" jos kuka. Sulkeisten lopuksi hän juoksutti joukkueen "taakse poistu" -komennolla päin polkupyörävaraston seinää.

Alkuvaikutelma oli ollut tehokas. Korhosta alettiin pelätä. Hänestä kierteli erilaisia huhuja, jotka lisäsivät häntä kohtaan tunnettua pelkoa. Olivatpa huhut totta tai ei, joukkueenjohtajastamme kerrottiin, että hän oli saanut varoituksia alokkaiden väkivaltaisesta kohtelusta - eli hänen kanssaan ei leikittäisi. Melkein aitoa sotakokemustakin hänellä oli. Hänen nimittäin kerrottiin haavoittuneen vakavasti kranaatin räjähdettyä kaksoislatauksen seurauksena. Korhosen nuori kaunis vaimo työskenteli sotilaskodissa, ja joku varusmiehistä esitti fantasian siitä, miten Korhonen käyttelisi puukkoaan, jos jollakin sotilaalla olisi vääränlaisia elkeitä tai suunnitelmia hänen vaimoaan kohtaan. Joten oli parasta olla katsomatta edes silmiin tätä kaunista naista.

Korhosen jäyhä tyyli näkyi myös oppitunneilla, joita pidettiin komppanian alakerrassa olevassa auditoriossa tai luokassa - miksi sitä haluaa kutsua. Esitellessään rynnäkkökivääriä Korhonen ampui alokkaiden yllätykseksi lopuksi laukauksen paukkupanoksella. Suljetussa betonihuoneessa aseen pamaus kuuluu todella kovaa, ja siihen varmasti säpsähtivät hereille nekin alokkaat, jotka olivat nuokkuneet väsyksissä pöytänsä ääressä. Tämän tyyppisillä omaperäisillä tempuilla Korhonen antoi itsestään tietynlaisen "kovan jätkän" kuvan. Järkyttyneet alokkaat tosin eivät puhuneet kovasta jätkästä vaan pelkästään hullusta, jolta voi odottaa mitä tahansa. On tällainenkin maine tehokas.

Toinen viikko - ensimmäisen kerran iltalomalle

Toisen palvelusviikon alussa jatkui tarkempi tutustuminen aseisiin, ja alokkaat saivat ensimmäisen kerran ampua - tosin vasta harjoituspanoksilla. Sulkeisharjoituksia jatkettiin.

Tiistaina alkoi jo vähän kovempi meininki. Olimme ensiksi ampumaradalla näyttämässä tuloksia, kun joku toinen ryhmä ampui. Sen jälkeen juoksimme pururadalla. Päiväkirjaani olen kirjoittanut tuolta päivältä, että se oli kauheata rääkkäystä ja erittäin kelju päivä. Mutta tätä vartenhan armeijaan oli tultu.

Seuraavana päivänä menin lääkärin vastaanotolle. Syy ei ollut se, että olisin halunnut pinnata palveluksesta vaan se, että alaselässä tuntuva kipu, josta olin kärsinyt ajoittain jo puolentoista vuoden ajan, oli pahentunut. Käveleminen alkoi olla hankalaa puhumattakaan juoksemisesta. "Rääkkäys" oli ilmeisesti tehnyt tehtävänsä. Sain viisi vuorokautta VMTL:ää eli vapautta marssi-, taistelu- ja liikuntakoulutuksesta. Ymmärsin vapautuksen hieman väärin ja käsitin sen lähes samaksi kuin VP eli täydellinen vapautus palveluksesta. Onneksi kukaan ei huomannut kysyä asiaa, joten en joutunut ongelmiin. Samaan aikaan kun minä lojuin tuvassa, muiden alokkaiden "rääkkäys" jatkui.

Perjantaina, tasan kaksi viikkoa varuskuntaan tulostani, sain ensimmäisen kerran tilaisuuden poistua sieltä. Kävin nimittäin erään alikersantin kanssa Kouvolassa optikolla. Menimme sinne linja-autolla. Muut alokkaat olivat edelleen intensiivisen koulutuksen vaiheessa eli heillä oli oman kertomansa mukaan "kova päivä" samoin kuin oli ollut edellinen. Olin saanut VMTL:n juuri oikealla hetkellä. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka kauan optikko säilytti hyllyssään minulle määräämiään armeijan maksamia "budjettiluokan" silmälaseja, joita en käynyt koskaan hakemassa. Koska vain toisessa silmässäni oli jonkin verran likinäköisyyttä, tulin toimeen ilman silmälaseja. Näin aivan hyvin ampuakin, koska normaalinäköinen silmäni oli se, millä tähdätään.

Lauantaina pääsimme ensimmäisen kerran iltalomalle, joka 1970-luvulla oli vielä oikea loma eikä mitätön iltavapaa niin kuin nykyisin. Otin autoon muutamia alokaskavereita, ja ajoimme Kouvolaan. Matkalla niittasin vielä muutamaan puhelinpylvääseen samoja mainoksia, joita olin kiinnitellyt armeijaan tullessani.

Armeijan loma-asu

Sotilaille oli painotettu ennen lomalle lähtöä, miten pitää käyttäytyä. Samalla oli kerrottu, että on yksi paikka, johon sotilaat eivät saa iltalomallaan mennä. Se paikka on Kouvolan rautatieaseman ravintola. Jos sotilaspoliisi tapaa varusmiehiä sieltä, heidät viedään suoraan putkaan. Jostakin syystä tämä ohje oli jäänyt meiltä kuulematta, joten suunnistimme suoraan juuri tuohon kiellettyyn paikkaan. Ja tottahan ensimmäisen iltaloman kunniaksi piti alokkaiden juoda keskikaljaa. Katselin juomista sivusta, koska en yleensäkään juo keskikaljaa, enkä olisi juonut sitä senkään takia, että olin autolla liikkeellä. Eräs alokas, jonka nimen jätän kohteliaisuudesta mainitsematta (mistä tietää, kuka tätä blogia lukee) oli erityisen innokas kaljan juoja, ja häntä piti suorastaan houkutella pois baarista. Tämä kaukaa Itä-Suomen salomailta kotoisin oleva henkilö oli niitä miehiä, jotka ovat selvin päin hiljaisia ja arkoja ja kohteliaita, mutta joista muutama kalja tekee kuin toisen miehen - eikä tämä toinen mies ole tunnettu edellä mainituista ominaisuuksista. Kerrankin tämä samainen alokas tuli yöllä lomalta ja räyhäsi ja rähjäsi alikersanteille ja jopa päivystävälle upseerille ennen kuin hänet saatiin rauhoittumaan.

Onneksi armeijan järjestyspartio ei tarkastanut sinä iltana Rautatieasemaan ravintolaa, vaikka salaperäisesti virnuileva tarjoilija taisi sitä koko ajan odottaakin. Pääsimme palaamaan varuskuntaan omalla autolla eikä järjestyspartion vankikuljetuksessa.

Kolmas viikko - kidutusviikko

Kesäkuu oli enimmäkseen aurinkoinen ja helteinen, eikä armeijan harmaa palveluspuku ole ihanteellinen vaate tuollaisiin olosuhteisiin. Kovin suurta fyysistä rasitusta ei tarvittu, kun alokkaat jo hikosivat. Vaatteet eivät kuitenkaan olleet suurin ongelma vaan kengät, jotka 1970-luvulla olivat korkeavartiset nahkasaappaat . Alokkaille annetut saappaat eivät olleet uusia vaan epämääräisiä huonosti jalassa istuvia kengänromuja, joihin suutari oli jo vaihdellut pohjia ja kantalappuja useammankin kerran. Näitä kenkiä pitäessä alkoi tulla mieleen ajatus, olikohan sittenkään järkevää totutella kesäkuun ensimmäisillä viikoilla paljain jaloin kävelemiseen. Ehkä olisi ollut järkevämpää totutella saappailla kävelemiseen. Ja parin kolmen päivän marssimisten jälkeen varpaat alkoivat olla kammottavilla rakoilla - eli sellaisessa kunnossa, jossa ne eivät olleet siviilissä vielä kertaakaan olleet. Eikä tämä johtunut paljosta kävelemisestä ja marssimisesta vaan yksinomaan ala-arvoisista jalkineista, jotka lonksuivat jaloissa ja hiersivät ja hankasivat. Tästä ongelmasta kärsi suuri osa alokkaista. Ehkä kuuma sää vielä pahensi tilannetta.

Kengissä oli toinenkin ongelma. Niiden pohjat ja erityisesti kantalaput kuluivat nopeasti. Annettujen ohjeiden mukaan saappaat piti käydä vaihtamassa varusvarastolla, jos niiden kantalaput kuluvat. Kenkiä ei saanut kuluttaa niin paljon, että ne menisivät pilalle. Niinpä saappaita vietiin vaihdettavaksi tuon tuostakin, ja joka kerralla sai jännittää, ovatko vaihtosaappaat ehkä vieläkin huonommat jaloille kuin edelliset.

Matka kasarmilta ruokalaan ei ollut pitkä - eikä se ole kartankaan mukaan kuin alle puoli kilometriä. Silti jo tämän lyhyen matkan - vaikka sitä joskus vähän pidennettiin tekemällä ylimääräisiä lenkkejä - laahustaminen hankaavilla saappailla auringon paahtaessa tuntui rasittavalta. Eikä laahustamisessa ole kyse pelkästä kielikuvasta. Siitä saatiin todiste, kun vastaamme käveli tuntematon upseeri, joka kysyi joukkueemme kärjessä marssivalta ryhmänjohtajalta, että "mitäs ihmeen surumarssia tämä tällainen oikein on". Se jälkeen hän komensi koko porukan juoksemaan mäkeä ylös, jotta näkisi meidät edes vähän liikkumassa.

Alokkaiden intensiivisempi koulutus oli alkanut jo toisella viikolla, mutta olin onnistunut välttelemään sitä VMTL:n avulla. Seuraavan viikon alussa vapautus oli, joten minäkin jouduin mukaan rääkkiin.

Maanantain tapahtumista olen kirjoittanut päiväkirjaani seuraavaa:

"Keljua. Aamulla alkoi kidutus. Korhonen (ylik.) tarkasti tuvat. Seuraus -> kanniskeltiin sänkyvaatteita ja punkkia pitkiinsä ulkona, eräs jopa ryömien, muut juosten. Sitten aseharjoittelua. Huomasin omakohtaisesti, että ei kannata möhliä: 15 punnerrusta ym. Tylsää. Kelju päivä. Maastojuoksua + uintia. (Eka kerta tänä kesänä) Illalla sotkussa."

Seuraava päivä oli vähän helpompi. Olimme taas ampumaradalla tuloksia näyttämässä. Saamamme isorokkopistos teki olosta epämukavaa. Pistoksia annettiin aika monta, ja yksi niistä pistettiin rintaan. Itselleni pistokset eivät olleet ongelma, mutta joillekin oli. Eräs alokas jännitti piikkejä niin, että meni rokotustilanteessa aivan kauhusta sekaisin. Ja tuossa sekavuustilassa hän hoippui pistoksen jälkeen vahingossa uudestaan rokotettavien jonoon ja sai piikin toisen kerran. Sen jälkeen hän vasta sekaisin olikin. Tuskin pysyi enää jaloillaan. Muut eivät tienneet, pitäisikö nauraa vai olla huolissaan.

Seuraavana päivänä olen kirjoittanut päiväkirjaani, että "täällä alkaa olo hiljalleen tuntua sietämättömältä". Sinä päivänä oli sulkeisia sekä maastojuoksukilpailu. Aikani kahden ja puolen kilometrin lenkillä oli 11 minuuttia 24 sekuntia. Ei mitenkään erinomainen tulos, jos sen muuttaa Cooper-testin tulokseksi. Jos vauhtini ei olisi viimeisten 36 sekunnin aikana oleellisesti hiipunut, Cooperin tulos olisi ollut 2631,5 metriä.

Juoksua ja sulkeisia

Kolmannen viikon torstaina olen kirjoittanut päiväkirjaani, että päivä oli "tylsää riehumista ym. hullua yök", mikä kertonee, että kyseessä oli tavallinen päivä kolmannen viikon alokkaiden elämässä. Tuona päivänä järjestettiin myös lomakoe, jossa ratkaistiin, ketkä pääsevät ensimmäisessä lomaryhmässä viikonloppulomalle. Kokeessa tentattiin sotilaan perustaitoja, kuten sotilasarvojen tuntemista ja muuta tämän tyyppistä. En menestynyt tässä kokeessa, vaikka tein tunnollisesti muistiinpanoja vihkoon erilaisista opetettavista asioista. Ehkä en sittenkään ollut tarpeeksi motivoitunut, tai ehkä kokeeseen liittyi jotain muutakin.

Jos tehtäisiin sosiologinen tutkimus siitä miten armeijan lomakoe ennustaa tulevaa menestymistä elämässä, tulos olisi todennäköisesti se, että kokeessa parhaiten pärjänneet pärjäävät parhaiten myös myöhemmässä elämässään. Koe oli siis tärkeä testi, jossa alustavasti eroteltiin herrat narreista. Tämä väite tuntuu ehkä naurettavalta, mutta sille on perusteita.

Vuonna 2002 ilmestyneessä Ruotuväki-lehdessä on artikkeli, jossa esitellään laajaan aineistoon perustuvaa tutkimusta armeijassa annetun koulutuksen yhteydestä varusmiesten myöhempään menestymiseen työelämässä. Tutkimuksessa seurattiin vuosina 1955, 1960 ja 1965 syntyneitä varusmiehiä. Aineisto kerättiin yli sadantuhannen miehen tiedoista. Tutkimus osoitti seuraavaa:

"Menestys työelämässä näyttäisi tutkimuksen mukaan olevan voimakkaasti yhteydessä saatuun varusmieskoulutukseen. Tutkimuksessa todetaan, että alle 15 prosenttia miehistökoulutuksen saaneista kuului ylempiin toimihenkilöihin, kun vastaava osuus aliupseerikoulutuksen suorittaneista oli 33 prosenttia ja reserviupseerikoulutuksen saaneista lähes 70 prosenttia. Vastaava tulos saatiin vertailemalla työelämässä menestymistä palkkojen suuruudella. Sen sijaan eläköitymisessä yhteys varusmieskoulutukseen oli käänteinen. Korkeampi varusmieskoulutus ennusti vähäisempää ennenaikaista eläköitymistä."

Miten lomakoe liittyy tähän? Siten, että lomakokeessa hyvin menestyneet olivat todennäköisesti keskimääräistä motivoituneempia alokkaita, ja tästä samasta joukosta lähti todennäköisesti alokaskauden päätyttyä suurempi osa aliupseerikouluun kuin lomakokeessa huonommin menestyneiden ryhmästä.

Varusmiesten tyttökavereiden kannattaa pitää tämä mielessä. Jos intissä oleva poikakaveri ei pääse ensimmäisenä mahdollisena viikonloppuna lomalle, hän on todennäköisesti luuseri, jonka työuran ja tulojen varaan ei kannata tulevan vaimon paljon laskea. Esitän tämän puoliksi vitsinä, mutta todennäköisesti tässä on jotain perää.

Vettä, kuraa ja verisiä ruumiita!

Perjantai, viides päivä heinäkuuta, alkoi niin kuin edellisetkin päivät. Herätys, aamupesupelleily, punkan petaaminen, vaatteiden pukeminen - ja varsinainen aamupesu, joka sillä halusi käydä. Sen jälkeen odottelua tuvassa, kunnes alikersantti karjui käytävässä, että "komppania pihalle kolmiriviin järjesty". Ulos juostiin tupa kerrallaan, meidän tupamme toisena. Vaikka oli keskikesä, aamulla oli usein vielä hieman kosteaa ja koleaa yön jäljiltä. Hiekka narskui saappaiden alla, kun osastot lähtivät marssimaan kohti ruokalaa. Aamupala, johon kuului peltimukeista juotava kahvia tai teetä sekä jonkinlainen puuro ja leipiä, nautittiin hotkimalla, koska armeijassa oli aina olevinaan kiire. Teen juominen oli melkein mahdotonta, koska se ei ehtinyt jäähtyä. Kun aamupala oli "nautittu", marssittiin takaisin kasarmille ja jäätiin odottamaan uusia ohjeita.

Tällä kerralla alokkaat määrättiin pihalle taisteluvarustuksessa. Siihen kuului aseen lisäksi työpuku, peltikypärä, kumisaappaat, reppu, leipälaukku sekä epämukava taisteluliivi, jossa roikkui kenttälapio. Reppuun oli sidottu kahdella hihnalla rullalle kääritty paksu talvitakki eli "mantteli". Leipälaukussa oli pakki sekä lusikka-haarukka -yhdistelmä, joka tahtoi kolista juostessa. Repun sisällä oli erillisen ohjeen mukaan pakattuja vaatteita ja tarvikkeita. Taisteluvarustus oli epämukava ja aika painavakin. Taisteluliivistä käytettiin myös toista, sotilasslangiin kuuluvaa v-alkuista sanaa, joka jääköön tässä mainitsematta.

Kun alokkaat olivat järjestäytyneet pihalle, Korhonen marssitti oman joukkueensa eli meidät läheiseen metsään, jossa hän kyseli, oliko kukaan katsonut edellisenä iltana televisiosta tulleen ohjelman, jossa kerrottiin Vietkongin sisseistä. Hän melkein suuttui, kun kukaan ei ollut katsonut ohjelmaa. Periaatteessa ohjelman katsominen olisi ehkä ollut mahdollista, sillä komppanian alakerrassa oli huone, jossa voi pelata pöytätennistä ja ampua ilmakiväärillä ja katsoa televisiota. En käynyt huoneessa kuin kerran tai pari katsomassa mitä siellä tapahtuu. En koskaan katsonut televisiota - paitsi ehkä huoneen ovelta vilauksella, jos televisio sattui olemaan auki.

Korhonen selosti, kuinka ohjelmassa oli kerrottu Vietkongin sissien makaavan liikkumattomana viidakossa useita päiviä, kunnes he yhtäkkiä nousevat ylös ja hyökkäävät kaikkien yllätykseksi. Korhonen oli innostunut näkemästään. Hänen mielestä vietnamilaiset sissit, jos ketkä, olivat todellisia sotilaita. Jonkinlainen kuva karaistuneista Vietkongin sotilaista Korhosella ilmeisesti oli mielessään, kun lähti johdattamaan meitä harjoitukseen. Hän näyttäisi mitä on viidakkosota. Hän tekisi meistä Vietkongin sissejä - tai ainakin sinne päin.

Harjoitus oli hurjin kokemus mihin siihen mennessä olin armeijassa joutunut. Päiväkirjassani olen antanut sille nimen "kuraojasulkeiset". Etenimme viidakkoa muistuttavien pusikoiden ja kosteikkojen ja sekalaisen metsän läpi pienelle maantielle. Siitä pitkin kävelimme niin kauan kunnes tulimme metsäaukean luokse. Sen jälkeen oli vuorossa avohyökkäys aukean yli. Syöksyimme juosten eteenpäin aseet kädessä, kunnes Korhosen viheltäessä pilliinsä ja huutaessa komennon "maahan", syöksyimme kanervikkoon ja etenimme jonkin matkaa ryömien. Kun Korhonen taas vihelsi pilliin, pomppasimme ylös ja juoksimme eteenpäin. Seuraavan vihellyksen kuuluessa meidän piti taas syöksyä maahan ja edetä mahdollisimman matalana ryömien. Korhonen ja alikersantit seurasivat perässämme. Hyökkäävän joukon muodostaman rivin piti pysyä suorana. Kukaan ei saanut jäädä jälkeen. Kun muutamat alkoivat väsymyksen takia vähitellen jäädä taemmaksi, Korhonen mäyskäytteli jättäytyjiä selkään pitkällä kepillä karjuen samalla, että "ei saa jäädä jälkeen, rivi suoraksi".

Syöksymisiä ja ryömimisiä jatkui niin kauan, että voimat niin minulta kuin muiltakin alkoivat olla lopussa. Jossakin vaiheessa repussani ollut mantteli oli tipahtanut, enkä ollut huomannut sitä. Korhonen tai joku alikersanteista oli poiminut sen maasta.

Lopulta saavuimme hikisinä ja väsyneinä pienen puron varteen. Mutta harjoitus ei ollut vielä ohi. Korhonen komensi meidät ojaan. Etenimme vedessä hiipien kohti kauempana näkyvää maantietä aivan kuin sissit ainakin. Yhtäkkiä Korhonen vihelsi pilliin ja huusi komennon "maahan". Kaikki ensiksi vähän ihmettelivät järjettömältä tuntuvaa komentoa, ja joku etsi jo kuivaa paikkaa ojan reunalta, mihin voisi heittäytyä. Silloin Korhonen huusi, että " sinne vaan ojaan". Tarkoituksemme oli siis ryömiä mahallamme kuraisessa ojassa. Ase piti pitää veden yläpuolella, ettei se kastuisi. Jatkoimme ryömimistä kuin vesikäärmeet, kunnes vastaan tuli tien ali kulkeva pyöreä betonirumppu. "Siitä vain putkeen ja tien ali", Korhonen komensi ja käski alikersantteja keräämään aseemme tien alituksen ajaksi.

Ahtaan betoniputken toinen pää häämötti valopallona jossakin kaukana tien toisella puolella - teoriassa. Sen nimittäin näki korkeintaan putkeen ensimmäisenä ryöminyt. Muut näkivät edessään vain edellisen alokkaan kumisaappaat. Putken pohjalla virtasi jonkin verran vettä. Kapean putken läpi ryömiminen, kun sekä edessä että takana on tulppana jono ihmisiä, olisi varmaan ollut ahdistava kokemus ahtaan paikan kammosta kärsivälle - koska se oli aika ahdistava kokemus niillekin, joilla ei mitään tuollaisia kammoja ollut.

Kun olimme ryömineet tien ali, alikersantit luovuttivat meille aseemme. Harjoituksen loppuhuipentumana Korhonen määräsi meidät juoksemaan kasarmille. Saavuimme sinne läähättäen ja väsyneinä ja yltä päältä kuraisina. Kun riisuimme kuraisia vaatteitamme pesuhuoneessa ja kävimme suihkussa, viemärit menivät tukkoon. Kovin kauan kuivien vaatteiden vaihtamiseen ei ollut aikaakaan, sillä pian harjoituksen jälkeen alkoi oppitunti.

1970-luvulla aseita sai käsitellä vapaammin kuin nyt

Oppitunti oli ehtinyt kestää vain hetken, kun eräs alikersantti tuli luokkaan ja ilmoitti, että komppanian päällikkö haluaa tavata - minut!

Olin ihmeissäni ja jonkin verran peloissanikin tästä yllättävästä käskystä. Muutkin katsoivat ihmeissään, kun lähdin alikersantin mukana luokasta. Komppanian päällikön asia oli yllättävä mutta ei epämiellyttävä. Hän ojensi minulle lomatodistuksen ja sanoi, että "te lähdette nyt lomalle". Samalla hän kyseli jotain kotipaikkakunnallani järjestettävästä yleisötapahtumasta, jonka julisteita olin kiinnitellyt puhelinpylväisiin edellisinä viikkoina. En tuolloin vielä ymmärtänyt mistä on kyse, vaikka jonkinlainen aavistus tulikin mieleeni.

Myöhemmin kävi ilmi, että aiemmin mainitsemani 25-vuotias tuttavani oli soittanut komppaniaan ja kertonut, että minulle pitäisi myöntää lomaa, koska läsnäoloni yleisötapahtumassa on välttämätön, ja TV-ryhmä odottaa jo kärsimättömänä. PR-imago oli 1970-luvulla puolustusvoimille tärkeä asia niin kuin se on vieläkin. Siksi komppanian päällikkö ilmeisesti katsoi viisaimmaksi myöntää minulle alkavaksi viikonlopuksi HSL -lomaa eli "henkilökohtaista syylomaa". Sitä voi saada enimmillään 12 vuorokautta, eikä tällainen loma ollut pois muusta lomakiintiöstä. Koska siihen tarvittiin jokin hyväksyttävä syy, kaikki eivät sitä automaattisesti saaneet.

Kiirehdin innoissani tupaan lomalappu kädessäni ja aloin vaihtaa lomavaatteita ylleni. Tungin taisteluharjoituksessa kastuneet märät vaatteet kaappiini, koska en voinut jättää niitä moneksi päiväksi kuivaushuoneeseen roikkumaan. Ajattelin, että kuivattelen niitä uudestaan loman jälkeen, jos ne silloin vielä ovat märkiä. Tai oikeastaan olin tuolla hetkellä niin innoissani lomalle pääsemisestä, että murehtinut märistä vaatteistani.

Oli uskomaton vapauden tunne kaasuttaa Saabilla ulos varuskunnan portista. Oli kaunis kesäpäivä, ja olin siinä määrin lomatunnelmissa, että en malttanut pitää armeijan harmaata lomapukua edes kotiin asti vaan ajoin Tuohikotin risteyksen jälkeen eräälle parkkipaikalle ja vaihdoin siinä siviilivaatteet päälleni. Tuntui uskomattomalta pitää kolmen viikon tauon jälkeen farkkuja ja tuttua T-paitaa. Siviilikengätkin tuntuivat mukavilta hiertävien saappaiden ja armeijan 1960-luvun tyylisten lomakenkien jälkeen.

Ajelin vapaudesta nauttien auton sivuikkunat auki, niin että kesätuuli puhalsi kasvoilleni. Kun ensimmäinen vesistö tuli näkyviin, kuvittelin jo mielessäni, että hetken päästä minäkin pääsen veneellä järvelle. En arvannut, että juuri tuolla hetkellä, ei kovin kaukana siitä paikasta missä olin, joukko hollantilaisia turisteja katseli linja-autonsa ikkunasta kesäisiä Suomen maisemia viimeistä kertaa elämässään. Heitä vastaan on ajamassa rekka-auto, jonka jarruissa on vikaa. Autot törmäsivät Nelostiellä Jyväskylän pohjoispuolella klo. 13.58. Onnettomuudessa kuoli 12 bussin matkustajaa, Se oli vuonna 2004 tapahtuneeseen Konginkankaan bussiturmaan asti eniten ihmishenkiä vaatinut liikenneonnettomuus Suomessa.

Oli kesäinen perjantai-iltapäivä, ja liikennettä oli paljon. Huomasin, että jotain on tapahtunut, kun edelläni ajavien autojen vauhti hidastui matelemiseksi. Pian näkyikin epämääräisiä autonromuja edessä päin. En heti oikein tajunnut, millainen onnettomuus on kyseessä. Vasta kun ajoin lähemmäksi, tajusin koko kauheuden. Tien laidassa oli rikkoutunut rekka perävaunuineen, ja syvällä ojassa makasi kyljellään romuttunut linja-auto, jonka ikkunoista näkyi verisiä ihmishahmoja. Vähän matkan päähän tien varteen oli pysähtynyt suomalainen linja-auto, ja sen kuljettaja oli noussut katsomaan tilannetta. Hän ei pystynyt kuin hokemaan, että "pahalta näyttää, pahalta näyttää".

Vaikka muutama ihminen oli noussut autoistaan, en nähnyt kenenkään toimivan millään tavalla onnettomuuden uhrien hyväksi. Kaikki vain katselivat järkyttyneinä. Ja syytä olikin, sillä näkymä oli järkyttävä. Tiellä oli verta sekä paksu kerros autoista törmäyksen voimasta irronnutta kuivaa kuraa. Tien pientareella seisoi yltä päältä veressä oleva varakkaan näköinen vanhempi nainen käsillään huitoen ja huutaen aivan kuin jonkinlaisessa shokkitilassa. Koska hän oli jalkeilla, hän ei ilmeisesti kuulunut vakavimmin loukkaantuneisiin. Särkyneistä bussin ikkunoista näkyi verisiä ihmisiä, joista osa liikahteli, osa yritti ryömiä ja osa oli täysin liikkumatta. Lasinsirpaleita ja irtainta romua oli paikalla, jossa bussi oli pyörinyt ojaan.

En katsonut kelloa saapuessani onnettomuuspaikalle, mutta koska paikalla ei näkynyt vielä poliiseja eikä ambulansseja, eikä Jyväskylän suuntaankaan ollut ajanut yhtään ambulanssia, kolarista oli kulunut korkeintaan muutama minuutti.

Wikipedia tietää kertoa, että ensimmäinen ambulanssi saapui paikalle Jyväskylän lentoasemalta vain muutama minuutti onnettomuuden jälkeen. Koska en nähnyt ambulansseja onnettomuuspaikalla enkä myöskään ajamassa kohti Jyväskylän keskussairaalaa, minun on täytynyt tulla paikalle ennen ambulansseja eli todellakin vain muutama minuutti onnettomuuden tapahtumisen jälkeen.

Wikipedia kertoo tapahtumasta näin:

"Bussin törmätessä perävaunuun bussin kylki repeytyi auki ja monet matkustajista silpoutuivat. Törmäyksen jälkeen bussi sinkoutui tien oikealle puolelle, kierähti kaksi kertaa ympäri ja putosi kuusi metriä syvän rotkon pohjalle pyörilleen pahoin romuttuneena. - - - Kolme matkustajista putosi liikkuvasta autosta ja jäi pyörivän auton alle."

Olin jostakin syystä tuohon aikaan hyvin herkkä kaikesta veren näkemisestä ja verestä puhumisesta. Niinpä veren ja ruumiiden katseleminen alkoi tuntua pahalta, ja jouduin pelkurimaisesti kääntämään katseeni muualle ja ajamaan jonon mukana pois paikalta. Jo pelkkä ajatus siitä, että minun olisi pitänyt mennä auttamaan loukkaantuneita, sai aikaan tunteen, että pyörryn siihen paikkaan, jos vielä ajattelen asiaa. Minusta ei kerta kaikkiaan olisi ollut auttajaksi.

Kun jatkoin matkaani, vastaan alkoi tulla ambulansseja ja poliisiautoja. Ne olivat matkalla onnettomuuspaikalle. Veriset ruumiit pyörivät mielessäni koko loppupäivän, mikä hieman latisti ensimmäisen lomaillan tunnelmaa. Myöhemmin mietin, millaisen sankariteon paikka tuo onnettomuus olisi ollut, jos minulla olisi ollut edelleen armeijan puku päälläni, ja jos olisin mennyt määrätietoisesti auttamaan loukkaantuneita. Kuvittelin mielessäni lehtijutut "Ensimmäisellä lomalla ollut sankarialokas pelasti loukkaantuneita". Varuskuntaan palattuani olisin saanut kuntoisuuslomaa. Alikersantit olisivat olleet kateellisia, koska minulla olisi ollut kokemusta aidosta sotaa muistuttavasta tilanteesta, jossa on verta, ruumiita ja vakavasti "haavoittuneita".

Todellisuudessa en siis ollut rohkea sankarialokas vaan pelkuri, joka pyörtyy verta nähdessään.

Koulutustarkastus

Vekaranjärvellä vertailtiin kouluttajien taitoja järjestämällä peruskoulutuskauden kestäessä ns. koulutustarkastus, joka oli eräänlainen joukkueiden välinen kilpailu. Siinä vertailtiin joukkueiden taitoja muutamassa eri lajissa kuten ammunnassa, sulkeisissa, marssimisessa sekä maastojuoksussa. Jotta selviäisimme kirjallisesta kokeesta mahdollisimman hyvillä pisteillä, joukkueenjohtajamme Korhonen pani meidät pänttäämään sotilasarvoja sekä muita asioita, joita olimme kirjoittaneet oppitunneilla sinisiin ruutuvihkoihinsa. Mitään ei jätetty sattuman varaan.

Koulutustarkastuksen tuomareina toimivat ylemmät upseerit. Parhaat pisteet saaneelle joukkueelle myönnettiin kuntoisuuslomaa, ja sitä kouluttanut joukkueenjohtaja sai kunniaa ja mainetta. Joukkueenjohtajamme Korhonen oli johtanut alaisensa voittoon monta kertaa peräkkäin, ja hänelle oli tärkeää, että voitto tulisi taas. Hän teki meille alaisilleen selväksi, että kisa on voitettava hinnalla millä tahansa, tai...

Viidennellä viikolla alkoi aktiivinen valmistautuminen koulutustarkastukseen. Korhonen järjesti ns. ravirenkaan eli juoksutti meitä läkähdyksiin asti kuntomme kasvattamiseksi. Tavoitteena oli, että voittaisimme joukkueiden välisen maastojuoksukilpailun, joka oli yksi koulutustarkastuksen lajeista. Kilpailussa juostiin noin kolme kilometriä täysissä taisteluvarusteissa, ja aika otettiin viimeisenä maaliviivan ylittäneestä alokkaasta. Säännöt sallivat sen, että vahvimmat alokkaat kantoivat heikompien aseita näiden juoksun helpottamiseksi. Pääasia oli, että kaikki tavara ylitti maaliviivan.

Maastojuoksua harjoiteltiin ensimmäisen kerran perjantaina 19. heinäkuuta, jolloin oli kulunut tasan viisi viikkoa armeijaan saapumisestamme. Vaikka juoksimme itsemme läkähdyksiin, Korhonen ei ollut tyytyväinen aikaamme vaan vaati, että varsinaisessa kilpailussa meidän on juostava kovemmin.

Sulkeisia ja marssimista harjoiteltiin myös. Kun varsinaiset tarkastussulkeiset käytiin, Korhonen valvoi valmistautumistamme ja määräsi meidät mm. lankkaamaan saappaiden vaaleat ompeleetkin, jotta vaikutelma olisi parempi. Saappaiden piti kiiltää kuin peili. Ja varusvarastosta oli tietysti käyty vaihtamassa mahdollisimman hyvät vaatteet. Resupekkana ei saanut esiintyä. Yleisvaikutelma oli tärkeä.

Hiusten piti olla lyhyet

Varsinainen koulutustarkastuksen maastojuoksu järjestettiin keskiviikkona 24. heinäkuuta. Korhonen oli käskenyt epävirallisesti muutamaa heikointa alokasta hakeutumaan tuona päivänä lääkärin vastaanotolle jollakin keksityllä tekosyyllä - aikahan otettiin viimeisestä maaliviivan ylittäjästä. En kuulunut näihin heikoimpiin, vaan jouduin osallistumaan juoksuun. Muutamaa päivää aikaisempi harjoitusjuoksu oli osoittanut, miten raskasta on juosta täyttä vauhtia kolme kilometrin aseen ja varusteiden kanssa. Niin olin jonkin verran huolissani siitä, miten selviäisin juoksusta. Olin lukenut jostakin, että suklaa antaa ylimääräistä energiaa fyysisiin rasituksiin kuten pitkille hiihtolenkeille. Olin ymmärtänyt asian kahdella tavalla väärin.

Ylimääräisen energian saannilla suklaasta viitattiin fyysisiin rasituksiin, jotka ovat pitkäaikaisia, ja jotka eivät edellytä missään vaiheessa äärimmäisiä fyysisiä ponnisteluja - eli pitkiin laturetkiin tai muihin tämän tyyppisiin vaelluksiin. Kolmen kilometrin maastojuoksu sen sijaan oli lyhytkestoinen tapahtuma, jossa fyysinen rasitus oli koko ajan maksimissaan. Sulaan antama lisäenergia ei ehtisi vaikuttaa näin lyhyen rasituksen aikana.

Toinen asia, minkä olin ymmärtänyt väärin oli suklaan vaikutusmekanismi eli tarvittavan suklaan määrä - mikäli siis olisi kyseessä pitkäaikainen matala rasitus, jossa suklaasta olisi hyötyä. Ohjeessa todennäköisesti tarkoitettiin yhden tai kahden suklaapalan nauttimista suorituksen aikana elimistön sokerintarpeen tyydyttämiseksi ja heikotuksen välttämiseksi - ei kokonaisen suklaalevyn hotkimista kerralla.

Olin siis ymmärtänyt suklaaneuvon täysin väärin ja ostanut sotilaskodista suklaalevyn mukaani maastojuoksuun. Kuvittelin, että suklaan teho olisi suurin, kun söisin sen juuri kun olemme lähdössä juoksemaan. Ajatus oli väärä. Juoksun alussa ja aikana ahmani kokonainen suklaalevy pahensi tilannetta ja todennäköisesti vain heikensi suoritustani. Kun matkaa oli juostu puolet, aloin tuntea inhottavaa oloa suussani ja kurkussani. Suklaata tuntui olevan jokainen hampaanväli ja suun huokonen täynnä, ja kai sitä jo pursusi ulos suustanikin. Tajusin, että suklaalevyn ahmiminen oli ollut suuri virhe. Mutta juoksua oli jatkettava. Korhosen ja joukkueen maine oli kiinni hitaimmasta juoksijasta.

En ollut hitain, mutta ylitin kuitenkin maaliviivan viimeisen neljänneksen joukossa - olin puolipökerryksissä maaliviivan ylittäessäni, joten henkilökohtainen sijoitus ei jaksanut tuossa vaiheessa kiinnostaa. Näin kuitenkin, että takanani juoksi jopa yksi ryhmänjohtajistamme, alikersantti Vehniäinen, täysin loppuun väsyneenä. Mutta enenen kuin maaliviiva oli ylitetty, piti juosta. Viimeiset puoli kilometriä olivat raskaimmat. Korhonen, komppanian päällikkö sekä pari muuta upseeria ajoivat maastoautolla juoksijoiden takana ja sivulla ja huusivat, että "juoskaa, juoskaa". Kun vauhti alkoi kehotuksista huolimatta hiipua, Korhonen alkoi karjua, että "olkaa vihaisia itsellenne, suuttukaa itsellenne, ylittäkää itsenne, pakottakaa itsenne juoksemaan". Tuolla tempulla Korhonen sai taottua lisää voimia alokkaisiin, ja minäkin pinnistelin yli sen rajan, missä normaalisti olisin antanut periksi - ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni.

Kun ylitin maaliviivan, olin niin hengästynyt, että heittäydyin maahan läähättämään. Tuntui, että kuolen siihen paikkaan. Suklaan syöminen oli aiheuttanut tunteen, että oksennan. Olo oli aivan hirveä. Ja samanlainen se oli monella muullakin. Kesti useita minuutteja ennen kuin suorituksen - tai rääkiksi kai sitä on pakko sanoa - jälkeen alkoi olla siinä kunnossa, että pystyi taas toimimaan normaalisti. Tämä juoksu oli kovin fyysinen rasitus, mitä koskaan olin siihen mennessä kokenut - ja sitä se on vielä tänäkin päivänä. Seuraavana yönä sain ensimmäisen kerran elämässäni suonenvetokohtauksen. Kiemurtelin tuskissani hiki päässä sängyssäni, enkä edes kunnolla tiennyt, mistä on kyse. Jalka, josta suonta oli vetänyt, oli arka koko seuraavan päivän. Sen verran kova rääkki tuo maastojuoksu oli.

Kuka voitti koulutustarkastuksen? Meidän joukkueemme tietenkin. Muita vaihtoehtoja ei edes ollut.

"Sotilasvale"

Koulutustarkastusharjoittelun ollessa meneillään järjestettiin varuskunnassa uusien alokkaiden valatilaisuus. En hyväksynyt koko ajatusta valasta, joka oli mielestäni kristinuskon vastainen irvokas näytelmä, johon alokkaat pakotettiin osallistumaan. Katsoin, että "lupauksella", joka saadaan pakottamalla ja vankilalla uhkaamalla, ei ole todellista arvoa. Varmuuden vuoksi toimin niin, että vaikka olinkin paikalla valatilaisuudessa, en osallistunut itse valarituaaleihin ja valan ääneen lukemiseen vaan seisoin rivissä maahan katsoen, kun muut lukivat ääneen valatekstiä. Olin paikalla, koska en halunnut joutua valasta kieltäytymisestä putkaan - mutta mitään valaa en ole koskaan vannonut. Meille oppitunteja pitänyt sotilaspappi - itsekin varusmies - antoi ymmärtää, että valan vaihtoehto eli "juhlallinen lupaus" on mahdollinen vain joillekin kirkkoon kuulumattomille erityisryhmille. En tiennyt ketään, joka tuollaisen lupauksen olisi antanut.

Vala järjestettiin lauantaina, ja seuraavana päivänä eli sunnuntaina lähdin ns. ruokailuvapaalle, joka oli eräänlainen puolilta päivin alkava ja puoleen yöhön kestävä miniloma. Otin pari tupamme alokasta mukaani, ja ajoimme kotiini. Ehdimme olla perillä noin kuusi tuntia. Myöhemmin mietin, että oli ehkä virhe ottaa tupakavereita mukaan, sillä he näkivät kotiolosuhteeni ja tekivät niistä tietyt johtopäätökset - millä asia saattoi johtaa myöhemmin välillisesti negatiivisiin seurauksiin, vaikka edellä mainittujen henkilöiden kanssa minulla ei ollut mitään ongelmia. Annoin Silventoisen jopa ajoi jonkin matkaa käytössäni olleella Saab 99 -autolla. Hän kertoi, että hänen isällään oli samanlainen auto taksikäytössä. Kiinnitin huomioni siihen, että hän ajoi hyvin lähellä tien reunaa - tai ehkä se vain näytti siltä, kun istuin poikkeuksellisesti matkustajan paikalla.

Valapäivänä varuskunnassa oli ollut paljon siviilejä, mutta ei ketään minun sukulaisiani. Seuraavana torstaina isäni ja veljeni kuitenkin yhtäkkiä saapuivat minua tapaamaan. Istuimme jonkin aikaa sotilaskodissa. Isäni oletti vielä tuossa vaiheessa, että olisin armeijassa yksitoista kuukautta ja kotiutuisin vähintään alikersanttina tai ehkä ehkä jopa reservin upseerina. Hän sanoi, että alokasaikana joukko on vielä heterogeenistä, mutta sen jälkeen tapahtuu karsintaa - jossa karsinnassa hän oletti minun olevan niitä, joita ei karsita - tai miten päin asian nyt haluaa nähdä.

Palvelusajan pituus ei ollut ensimmäisinä alokasviikkoina kovin paljon mielessäni, mutta olin kuitenkin jo armeijaan tullessani pitänyt mahdollisena, että asepalveluni tulisi kestämään yksitoista kuukautta. Kun heinäkuu läheni loppuaan, tämän kysymyksen ratkaisun hetket alkoivat olla lähellä.

Kesäloma armeijasta

Yli kuuden vuorokauden kesäloma elokuun alkupuolella sai hetkeksi ajatukset pois armeijan ankeudesta. Tämän loman aikana tulin entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että en halua olla armeijassa yhtätoista kuukautta. Pelleilyä aliupseerikoulun välttämiseksi olisi siis vielä jatkettava.

Lomani aikana vietin monessa suhteessa aktiivista elämää niin vesillä kuin maanteilläkin. Koska tämä on "inttipäiväkirja", siviilissä tapahtuneet asiat eivät varsinaisesti kuulu tähän. Joka tapauksessa vietin varsin "seikkailullisen" loman, johon kuului ajoa laivalla ja veneellä kovassa myrskyssä sekä monenlaista muuta. Tapasin paljon ihmisiä.

Lauantai-illan tunnelmaa

Myös kevällä alkanut merirosvoradiohanke oli edelleen suunnittelun kohteena, vaikka armeijassa ollessani en pystynytkään siihen itse juuri osallistumaan. Eräät tuttavani kuitenkin kehittelivät lähetyksiin tarvittavia laitteita, ja kehittelyprosessiin tutustuminen oli yksi lomani aiheita. Kävin kolme kertaa eräässä syrjäisen metsän keskellä olevassa talossa, jossa laitteita rakennettiin. Sinne oli matkaa kotoani noin 45 kilometriä. Nämä käynnit olivat vain pieni osa kaikesta siitä aktiviteetistä, jota lomaani sisältyi.  

 

Sunnuntai vietettiin vesillä

Jostakin syystä elokuun alun lomastani on jäänyt mieleeni seuraava tapaus, vaikka se on vain yksi pieni yksityiskohta kaikesta, mitä kuuden päivän aikana tapahtui. Ehkä mieleen jäämisen syynä ei olekaan se, mitä tapahtui, vaan se mitä ei tapahtunut.

Toiseksi viimeisen lomapäivän iltana ajelin kahden kaverini kanssa isolla veneellä myrskyisellä järvenselällä. Päätimme käydä katsomassa, mitä kuuluu neljälle tytölle, jotka olimme pari päivää aikaisemmin vieneet eräälle pienelle kesämökille, joka oli eräällä "autiolla saarella". Tytöt olivat edelleen hengissä, mutta he eivät olleet saaneet mökin kaminaa toimimaan, ja muutenkin heillä tuntui olevan vähän kurjat oltavat. Tilanne vaikutti mielenkiintoiselta, mutta valitettavasti toisen kavereistani - tai oikeastaan hän oli pelkkä tuttavan tuttu - oli pakko päästä takaisin mantereelle. Hän ei ollut uskaltanut nousta edes veneestä rannalle, koska laineet olivat niin suuret. Ei siis auttanut kuin lähteä viemään hänet takaisin sinne mistä olimme lähteneet. Lupasin toisen kaverini kanssa palata mökille takaisin heti kun reissu olisi tehty. Lupaus jäi kuitenkin omalta osaltani pitämättä, sillä erehdyin ajamaan veneellä kotirantaani, eivätkä vanhempani enää päästäneet minua uudestaan yölliselle seikkailulle, koska lomani loppuisi seuraavana päivänä, ja minun olisi jaksettava ajaa Vekaranjärvelle. Sinne jäi siis neljä viehättävää tyttöä autioon mökkiin odottamaan.

Päiväkirjaani olen kirjoittanut lomani viimeisenä päivänä näin:

"...ym:ta, ja pahin viimeiseksi... Lähdin ajamaan kohti surkeutta -> Vekaranjärvelle. No Pat! Jatkan tämän kirjoittamista, kun seuraavan kerran tulen, jos tulen. Hei... saavuin illalla. Satoi kovasti."

Varusmiesten autojen parkkipaikalta on pitkä matka kasarmeille, erityisesti kranaatinheitinkomppanian kasarmille, joka on viimeisenä rivissä. Sateenvarjo ei kuulunut lomavarusteisiini, joten puolen kilometrin kävely kaatosateessa ja pimeässä huuhtoi lomatunnelman tehokkaasti mielessä ja palautti ajatukset armeijan harmauteen. Aution saaren neljä kaunista tyttöä olivat enää muisto vain.

Lomani loppui elokuun kahdeksantena päivänä, josta päivästä oli tasan kuusi kuukautta niiden varusmiesten kotiuttamiseen, joiden palvelusaika olisi kahdeksan kuukautta.

Hengellinen elämä ja vähän muutakin

Olin tavannut lomalla kirjastossa erään erään tytön, entisen koulukaverini, joka oli suositellut minua lainaamaan muutaman kirjan mukaani armeijaan. Näitä kirjoja lueskelin iltaisin. Kirjojen nimet olivat "Aikamme ateismin kasvot", "Kristus rautaesiripun takana" ja "Hengen vallankumous". Neljännen kirjan nimeä en ole kirjoittanut päiväkirjaani, mutta yhdessä valokuvistani eräs tupakaverini lukee Pat Boonen elämänkertakirjaa "Uusi laulu", joka todennäköisesti oli neljäs lainaamistani kirjoista, koska itsekin muistan sen lukeneeni. Kuten nimetkin kertovat, kirjat olivat aiheeltaan uskonnollisia.

Jossakin vaiheessa naapurituvassa asunut komppanian todennäköisesti vanhin jääkäri, vuosien ajan lykkäystä saanut 27-vuotias biokemisti Matti Varimo Espoon Soukasta, huomasi kiinnostukseni hengelliseen kirjallisuuteen ja kysyi, kiinnostaisiko minua osallistua raamattupiiriin, jollainen järjestettiin sotilaskodin hiljaisessa huoneessa. Vastasin myöntävästi ja aloin käydä näissä tapaamisissa. Varimo kertoi tarkkailleensa minua ja huomanneensa tiettyä "antimilitaarisuutta" käyttäytymisessäni sekä sen, kun olin raapustellut oppitunnilla muistivihkooni tekstin "Killer school lection nr.10" tai jotain vastaavaa.

Raamattupiirissä oli erikoista se, että siihen osallistui myös eräs tykistön luutnantti. Tuntui jotenkin hullulta olla samassa tilassa epämuodollisesti "kapiaisen" kanssa tarvitsematta pokkuroida hänelle. Näistä tapaamisista mieleeni on jäänyt myös eräs miellyttävän oloinen varusmies, joka kertoi saaneensa profetian, jossa hänen oli annettu tietää, että nykymusiikki on syntiä. Rumpujen hypnoottinen rytmi ja kova ääni eivät voi olla kuin paholaisesta.

Mitä pokkurointiin tulee, niin 1970-luvulla oltiin tässä suhteessa vielä erittäin tiukkoja. Jos esimiestä ei tervehtinyt asianmukaisesti, sai haukut - ja tervehtimisvaatimus koski myös varusmiesesimiehiä. Vaikka yritin toimia niin muodollisesti kuin osasin, sain kolme kertaa esimieheltä haukut siitä, että en käyttäytynyt tarpeeksi kunnioittavasti häntä kohtaan. Ensimmäisen kerran sain moitteet tästä asiasta, kun menin komppanian toimistoon ja sanoin vaistomaisesti "päivää" niin kuin siviilissä tehdään. Toimistossa ollut lihava yliluutnantti alkoi rähjätä ja ajoi minut ulos sanoen, että voin tulla uudestaan sen jälkeen kun olen opetellut, miten esimiehiä kuuluu puhutella. Tämä tapahtui ensimmäisten alokasviikkojen aikana, jolloin en ollut vielä tottunut sotilaselämän sääntöihin. Tästä rähjäävästä luutnantista, jonka nimi jääköön mainitsematta, ei erityisesti pidetty. Hänestä tuli mieleen lähinnä kimeä-ääninen lihava porsas. Häntä arvostuksestaan kertoo jotain se, että joku keksi antaa ruokalan pöydässä olevalle jäteastialle hänen nimensä.

Toisen kerran sain haukut esimiehen vääränlaisesta kohtelusta toiselta varusmieheltä eli kersantiksi ylennetyltä komppanian toimistoaliupseerilta. Hän oli nousemassa polkupyöränsä satulaan lähteäkseen ajamaan, ja tuossa tilanteessa en tullut tervehtineeksi häntä, koska arvelin, ettei hän voi pyöränsä päältä vastata tervehdykseen. Tästä laiminlyönnistäni sain häneltä moitteet. Kolmas tapaus oli saman tyyppinen, ja se tapahtui myöhemmin Santahaminassa erään sotilaskodin pihassa. Tällä kerralla minua moitti tylysti jokin tuntematon korkeampi upseeri, joka samalla tavalla hoippui polkupyöränsä päälle lähtiessään ajamaan sillä. Jätin tervehtimättä häntä ja sain häneltä haukut.

En pidä haukuista, joten tulin tervehtimisasiassa melkein hysteeriseksi vetäen käden vaistomaisesti lippaan, kun jossakin jokin vähän liikahti - vaikkapa kissa hyppäsi puskasta tielle. Tervehdin joskus vahingossa jopa toisia jääkäreitä, kun en hämärässä nähnyt, kuinka korkea-arvoisia sotilaita tulee vastaan.

Simputusta

Varusmiesten simputus oli jo 1970-luvlla virallisesti kiellettyä, mutta sitä silti tapahtui. Tosin rajanveto sen välillä, mikä oli simputusta ja mikä koulutusta, on ehkä vaikeaa. Olipa kyseessä simputus tai ei, oli helppo huomata kuinka alikersantit jo etukäteen päättivät, että nyt alokkaita juoksutetaan tai muuten "höykkyytetään". Varma merkki oli esimerkiksi se, kun pihalle ruokailuun lähtemistä varten käskettiin järjestäytymään muutamia minuutteja tavallista aikaisemmin. Ylimääräinen aika takasi sen, että alikersantit voivat komentaa alokkaat juoksemaan takaisin kolmannessa kerroksessa oleviin tupiin sillä tekosyyllä, että järjestäytyminen ei ollut muka tapahtunut riittävän nopeasti. Alokkaat juoksivat edestakaisin portaissa, joskus useammankin kerran. Yhteen tällaiseen ulos juoksemiseen liittyi dramaattinen näytös, kun eräs alokkaista kaatui ovensuussa olevan rautaisen ritilän päälle ja jäi siihen makaamaan. Muut alokkaat hyppelivät hänen ylitseen aivan kuin siinä ei olisi ollut mitään erikoista. Ja kaatunutkin lopulta nousi, eikä hänelle ollut tapahtunut mitään sen kummempaa, vaikka hetken jo oli näyttänyt, että hän loukkaantui pahasti.

Vaikka edellä mainitsin alokkaat, kohtelu ei juurikaan muuttunut, vaikka alokkaista tuli jääkäreitä. Osassa tapauksista olikin ehkä jo jääkäreistä kyse. Ylimääräinen pihalle juoksuttaminen oli vain yksi "simputtamisen" muodoista. Myös erilaisia rättisulkeisia ja muita omituisuuksia harrastettiin. Kerran alokkaat jopa juoksivat myöhään illalla kasarmin ympäri vaatekasoja raahaten, koska jokin asia ei ollut alikersanttien mielestä mennyt niin kuin piti - tai sitten alikersantit vain halusivat pitää hauskaa onnettomien alokkaiden kustannuksella.

Tuo portaissa kaatunut alokas - josta itsestään tuli myöhemmin "hevosalikersantti", vaikka hän oli hevosista mitään tietämätön stadilainen - oli keskeisesti osallisena eräässä ruokailujupakassa, johon lopulta kulminoitui alikersanttien simputus. He menivät liian pitkälle ja saivat itsekin moitteita toiminnastaan.

Ruokailujupakka alkoi siitä, kun kaksi alokasta - toisen nimi oli Ryyppö, ja toinen oli tuo edellä mainittu portaissa kaatuja - söi liian kauan ruokalassa. Liian kauan tarkoitti pitempään kuin kaksi minuuttia. Vaikka ruokatunti oli enemmän kuin nimensä mittainen, varsinaiseen syömiseen ei todellakaan käytetty kuin pari minuuttia. Syy oli se, että alikersantit saivat mennä ruokalasta suoraan sotilaskotiin, ja he halusivat mennä sinne mahdollisimman nopeasti. He pääsivät sinne kuitenkin vasta, kun koko komppania oli yhdessä poistunut ruokalasta. Tästä syystä alokkaiden piti hotkia kuuma keittonsa tai muu ruokansa kauheata vauhtia peltilautasilta. Alokkaat marssivat takaisin kasarmille, joten heille oli pelkästään haittaa siitä, että ruoka piti hotkia hotkia.

Tilanne oli monien mielestä inhottava, mutta sille ei mahtanut mitään. Jossakin vaiheessa edellä mainitut kaksi alokasta alkoivat kuitenkin tahallaan hidastella ruokailussa. Heidän takiaan koko komppania joutui odottamaan - ja alikersantit pääsivät myöhemmin sotilaskotiin. Hidastelemisessa ei ollut kyse mistään kymmenien minuuttien vetkuttelusta vaan kahden minuutin venyttämisestä hieman enemmäksi. "Otetaanpas lisää", Göteborgista kotoisin oleva alokas Ryyppö sanoi rauhallisella äänellä ja lappoi keittoa lautaselleen. Hänen kaverinsa seurasi esimerkkiä. Alikersantit mulkoilivat vihaisesti, ja muut alokkaat katsoivat kauhuissaan ajatellen, että mitähän tästäkin vielä seuraa.

Ja seurasihan siitä. Alikersantit kostivat viivyttelyn ja alkoivat marssittaa alokkaita iltaruuan jälkeen ylimääräisiä lenkkejä pitkin kasarmille. He päästivät jonosta muutaman alokkaan silloin tällöin, niin että marssitettavien määrä väheni. Minä yritin välttää hankaluudet ja marssin niin hyvin kuin pystyin ja tämän takia pääsin yleensä suhteellisen aikaisin tupaan. Ei liene vaikea arvata, ketkä kaksi marssivat kaikkein kauimmin. Tätä ylimääräistä marssittamista jatkui useina päivinä. Lopulta tilanne meni niin pahaksi, että viimeiset ruokalasta palaavat marssivat läheisessä metsässä vielä illan jo hämärtäessä. Mutta kaikki loppuu aikanaan.

Tieto simputusmarssista kulkeutui kantahenkilökunnan tietoon, ja tästä seurasi se, että komppanian päällikkö piti komppanialle puhuttelun, jossa myös alikersantit saivat kuulla kunniansa. Hän määräsi, että ruokailuun pitää jättää riittävästi aikaa. Alikersantit siis joutuivat antamaan kiistassa periksi. Mutta jotta heidän esimiesarvovaltansa ei olisi liikaa kärsinyt, moitteita saivat myös alokkaat, joiden toiminnassa oli ilmennyt marssien aikana kurittomuutta.

Puhuttelun jälkeen ruokailemiseen käytettiin hieman enemmän aikaa, mutta ei kuitenkaan kovin paljon enemmän. Ilmapiiri ruokalassa oli tapahtuman jälkeen jonkin verran jännittynyt. Kaikille oli vielä hieman epäselvää, kuinka kauan oikein on lupa syödä.

Ruokakapinaan osallistunut alokas Ryyppö oli kotoisin Göteborgista. Hän tunsi suomalaisen Kulman Kundit bändin ja siinä mukana olleen Kicke Paanasen, joka oli entisiä kavereitani. Ryyppö suunnitteli muuttavansa Etelä-Afrikkaan, koska siellä oli tarjolla työtä sorvarina. Hän esitteli maahanmuuttoon liittyvää kyselykaavaketta, jossa mm. kysyttiin, "oletteko neekeri" ja "oletteko kommunisti". Kyllä -vastauksia ei kannattanut edes harkita, jos aikoi saada muuttoluvan.

Kovat piipussa

1970-luvulla varusmiesten tehtäviin kuului myös vartiointi. Vekaranjärvellä osallistuin kahdenlaiseen vartiointiin. Toinen oli polkupyörällä tapahtuvaa vartiointia ja toinen asevaraston vartiointia.

Polkupyörällä tapahtuvassa vartioinnissa kierrettiin toisen varusmiehen kanssa kahdestaan määrättyjä reittejä. Useita kilometrejä pitkä lenkki kulki polkuja ja maanteitä pitkin eri puolilla varuskunta-aluetta niin että se tuli kierrettyä. Kummallakin vartijalla oli rynnäkkökivääri, jossa oli muutama patruuna. Ohjeet olivat, että alueella tavatuilta ihmisiltä kysyttiin vaaditut kysymykset - eli pyydettiin näyttämään papereita. Asettakin oli lupa käyttää tietyin ehdoin. Itse olin päättänyt, että en tule sitä käyttämään ellei kyse ole äärimmäisestä "minä taikka hän" -tilanteesta, ja tällöinkin yrittäisin käyttää asetta niin, että vastustaja jää henkiin. En ollut mennyt armeijaan tappamaan ketään vaan siksi, että sinne pakotettiin menemään.

Asevaraston vartiointi oli hieman todellisemman tuntuista työtä, koska siinä oli oikeasti jotain vartioitavaa. Varastoalue sijaitsi metsän keskellä parin kilometrin päässä kasarmeista. Sinne mentiin polkupyörillä. Alueella oli maanteitä, ja niiden varsilla latoja muistuttavia varastorakennuksia muutaman kymmenen metrin päästä toisistaan. Alue rakennuksineen näkyy edelleenkin Google-karttojen satelliittikuvissa, joten ilmeisesti se on tätä kirjoitettaessa edelleen olemassa.

Vartiointi, josta käytettiin nimitystä "aluevartio", kesti minun kohdallani kolme yötä sekä niiden välissä olevat päivät. Aloitin tehtävän tiistaina 20. elokuuta ja lopetin sen perjantaina 23.8. Ainakin yhtenä päivänä pääsimme käymään vartiokierrosten välissä alikersantin kanssa sotilaskodissa.

Vartijat kiersivät aidatulla varikkoalueella pareittain peräkkäin kaksi tunnin mittaista lenkkiä, joiden välissä soitettiin tarkastuspuhelu vartiokoppiin. Puhelin oli tolpassa teiden risteyksessä. Parinani oli Lehtonen -niminen jääkäri, joka osoittautui aivan mukavaksi henkilöksi. Hän kertoi harrastaneensa purjelentoa jossakin Hämeenlinnan seudulla. Hän kertoi myös syistä, joiden takia hän oli joutunut ensimmäisinä palvelupäivinään kurinpitotoimien kohteeksi. Syynä oli ollut palveluksesta myöhästyminen tai jokin sen tyyppinen asia. Nämä kurinpitotoimet herättivät juuri palvelukseen astuneissa alokkaissa - ainakin minussa - kauhun tunteita. Lehtonen tuotiin nimittäin pihalla asennossa seisovan komppanian eteen kuin teloitettava rikollinen tai sotilaskarkuri, ja komppanian päällikkö julisti hänet tuomituksi rangaistukseen mainitsemiensa sotaväen rikoslain pykälien nojalla. Sen jälkeen hänet vietiin pakettiautolla kärsimään rangaistustaan vartiorakennuksen putkassa. Hän vaikutti hyvin alistuneelta. Mutta pari kuukautta myöhemmin vartiossa toimiessaan hän oli kuin toinen ihminen. Lehtosen etunimenkin muistan, mutta jätän sen kertomatta. Armeijassa ei käytetty etunimiä eikä edes tupakavereiden etunimiä välttämättä tiedetty, ellei niitä uteliaisuudesta tullut kysyneeksi.

Aluevartiossa oltaessa nukuttiin tai levättiin vartiorakennuksessa neljä tuntia ja sen jälkeen käytiin kiertämässä vaaditut lenkit. Ja neljän tunnin päästä sama taas uudestaan. Ainoa vaihtelu oli se, kun joku ulkopuolinen tuli varikkoalueelle. Tällöin yksi paikalla oleva varusmies joutui nousemaan tarvittaessa vaikka sängystään ja menemään pientä metsän keskellä kulkevaa polkua pitkin läheisen mäen harjalla olevaan kuoppaan, josta hän tähtäsi aseellaan varikon portille. Paikalle saapuva oli siis aina tähtäimessä. Vartijalla oli käsky ampua, mikäli varikolle tulija hyökkäisi portin avaavan alikersantin kimppuun tai toimisi muuten väkivaltaisesti ja tunkeutuisi ilman lupaa alueelle. Vartioinnissa oli siis tosi kysymyksessä. Jouduin ainakin yhden kerran toimimaan tässä tehtävässä. Aseissa oli noin kolme tai neljä patruunaa, joten mitään pitkää tulitaistelua niillä ei olisi voinut käydä.