Koulutustarkastus

Vekaranjärvellä vertailtiin kouluttajien taitoja järjestämällä peruskoulutuskauden kestäessä ns. koulutustarkastus, joka oli eräänlainen joukkueiden välinen kilpailu. Siinä vertailtiin joukkueiden taitoja muutamassa eri lajissa kuten ammunnassa, sulkeisissa, marssimisessa sekä maastojuoksussa. Jotta selviäisimme kirjallisesta kokeesta mahdollisimman hyvillä pisteillä, joukkueenjohtajamme Korhonen pani meidät pänttäämään sotilasarvoja sekä muita asioita, joita olimme kirjoittaneet oppitunneilla sinisiin ruutuvihkoihinsa. Mitään ei jätetty sattuman varaan.

Koulutustarkastuksen tuomareina toimivat ylemmät upseerit. Parhaat pisteet saaneelle joukkueelle myönnettiin kuntoisuuslomaa, ja sitä kouluttanut joukkueenjohtaja sai kunniaa ja mainetta. Joukkueenjohtajamme Korhonen oli johtanut alaisensa voittoon monta kertaa peräkkäin, ja hänelle oli tärkeää, että voitto tulisi taas. Hän teki meille alaisilleen selväksi, että kisa on voitettava hinnalla millä tahansa, tai...

Viidennellä viikolla alkoi aktiivinen valmistautuminen koulutustarkastukseen. Korhonen järjesti ns. ravirenkaan eli juoksutti meitä läkähdyksiin asti kuntomme kasvattamiseksi. Tavoitteena oli, että voittaisimme joukkueiden välisen maastojuoksukilpailun, joka oli yksi koulutustarkastuksen lajeista. Kilpailussa juostiin noin kolme kilometriä täysissä taisteluvarusteissa, ja aika otettiin viimeisenä maaliviivan ylittäneestä alokkaasta. Säännöt sallivat sen, että vahvimmat alokkaat kantoivat heikompien aseita näiden juoksun helpottamiseksi. Pääasia oli, että kaikki tavara ylitti maaliviivan.

Maastojuoksua harjoiteltiin ensimmäisen kerran perjantaina 19. heinäkuuta, jolloin oli kulunut tasan viisi viikkoa armeijaan saapumisestamme. Vaikka juoksimme itsemme läkähdyksiin, Korhonen ei ollut tyytyväinen aikaamme vaan vaati, että varsinaisessa kilpailussa meidän on juostava kovemmin.

Sulkeisia ja marssimista harjoiteltiin myös. Kun varsinaiset tarkastussulkeiset käytiin, Korhonen valvoi valmistautumistamme ja määräsi meidät mm. lankkaamaan saappaiden vaaleat ompeleetkin, jotta vaikutelma olisi parempi. Saappaiden piti kiiltää kuin peili. Ja varusvarastosta oli tietysti käyty vaihtamassa mahdollisimman hyvät vaatteet. Resupekkana ei saanut esiintyä. Yleisvaikutelma oli tärkeä.

Hiusten piti olla lyhyet

Varsinainen koulutustarkastuksen maastojuoksu järjestettiin keskiviikkona 24. heinäkuuta. Korhonen oli käskenyt epävirallisesti muutamaa heikointa alokasta hakeutumaan tuona päivänä lääkärin vastaanotolle jollakin keksityllä tekosyyllä - aikahan otettiin viimeisestä maaliviivan ylittäjästä. En kuulunut näihin heikoimpiin, vaan jouduin osallistumaan juoksuun. Muutamaa päivää aikaisempi harjoitusjuoksu oli osoittanut, miten raskasta on juosta täyttä vauhtia kolme kilometrin aseen ja varusteiden kanssa. Niin olin jonkin verran huolissani siitä, miten selviäisin juoksusta. Olin lukenut jostakin, että suklaa antaa ylimääräistä energiaa fyysisiin rasituksiin kuten pitkille hiihtolenkeille. Olin ymmärtänyt asian kahdella tavalla väärin.

Ylimääräisen energian saannilla suklaasta viitattiin fyysisiin rasituksiin, jotka ovat pitkäaikaisia, ja jotka eivät edellytä missään vaiheessa äärimmäisiä fyysisiä ponnisteluja - eli pitkiin laturetkiin tai muihin tämän tyyppisiin vaelluksiin. Kolmen kilometrin maastojuoksu sen sijaan oli lyhytkestoinen tapahtuma, jossa fyysinen rasitus oli koko ajan maksimissaan. Sulaan antama lisäenergia ei ehtisi vaikuttaa näin lyhyen rasituksen aikana.

Toinen asia, minkä olin ymmärtänyt väärin oli suklaan vaikutusmekanismi eli tarvittavan suklaan määrä - mikäli siis olisi kyseessä pitkäaikainen matala rasitus, jossa suklaasta olisi hyötyä. Ohjeessa todennäköisesti tarkoitettiin yhden tai kahden suklaapalan nauttimista suorituksen aikana elimistön sokerintarpeen tyydyttämiseksi ja heikotuksen välttämiseksi - ei kokonaisen suklaalevyn hotkimista kerralla.

Olin siis ymmärtänyt suklaaneuvon täysin väärin ja ostanut sotilaskodista suklaalevyn mukaani maastojuoksuun. Kuvittelin, että suklaan teho olisi suurin, kun söisin sen juuri kun olemme lähdössä juoksemaan. Ajatus oli väärä. Juoksun alussa ja aikana ahmani kokonainen suklaalevy pahensi tilannetta ja todennäköisesti vain heikensi suoritustani. Kun matkaa oli juostu puolet, aloin tuntea inhottavaa oloa suussani ja kurkussani. Suklaata tuntui olevan jokainen hampaanväli ja suun huokonen täynnä, ja kai sitä jo pursusi ulos suustanikin. Tajusin, että suklaalevyn ahmiminen oli ollut suuri virhe. Mutta juoksua oli jatkettava. Korhosen ja joukkueen maine oli kiinni hitaimmasta juoksijasta.

En ollut hitain, mutta ylitin kuitenkin maaliviivan viimeisen neljänneksen joukossa - olin puolipökerryksissä maaliviivan ylittäessäni, joten henkilökohtainen sijoitus ei jaksanut tuossa vaiheessa kiinnostaa. Näin kuitenkin, että takanani juoksi jopa yksi ryhmänjohtajistamme, alikersantti Vehniäinen, täysin loppuun väsyneenä. Mutta enenen kuin maaliviiva oli ylitetty, piti juosta. Viimeiset puoli kilometriä olivat raskaimmat. Korhonen, komppanian päällikkö sekä pari muuta upseeria ajoivat maastoautolla juoksijoiden takana ja sivulla ja huusivat, että "juoskaa, juoskaa". Kun vauhti alkoi kehotuksista huolimatta hiipua, Korhonen alkoi karjua, että "olkaa vihaisia itsellenne, suuttukaa itsellenne, ylittäkää itsenne, pakottakaa itsenne juoksemaan". Tuolla tempulla Korhonen sai taottua lisää voimia alokkaisiin, ja minäkin pinnistelin yli sen rajan, missä normaalisti olisin antanut periksi - ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni.

Kun ylitin maaliviivan, olin niin hengästynyt, että heittäydyin maahan läähättämään. Tuntui, että kuolen siihen paikkaan. Suklaan syöminen oli aiheuttanut tunteen, että oksennan. Olo oli aivan hirveä. Ja samanlainen se oli monella muullakin. Kesti useita minuutteja ennen kuin suorituksen - tai rääkiksi kai sitä on pakko sanoa - jälkeen alkoi olla siinä kunnossa, että pystyi taas toimimaan normaalisti. Tämä juoksu oli kovin fyysinen rasitus, mitä koskaan olin siihen mennessä kokenut - ja sitä se on vielä tänäkin päivänä. Seuraavana yönä sain ensimmäisen kerran elämässäni suonenvetokohtauksen. Kiemurtelin tuskissani hiki päässä sängyssäni, enkä edes kunnolla tiennyt, mistä on kyse. Jalka, josta suonta oli vetänyt, oli arka koko seuraavan päivän. Sen verran kova rääkki tuo maastojuoksu oli.

Kuka voitti koulutustarkastuksen? Meidän joukkueemme tietenkin. Muita vaihtoehtoja ei edes ollut.