Kovat piipussa

1970-luvulla varusmiesten tehtäviin kuului myös vartiointi. Vekaranjärvellä osallistuin kahdenlaiseen vartiointiin. Toinen oli polkupyörällä tapahtuvaa vartiointia ja toinen asevaraston vartiointia.

Polkupyörällä tapahtuvassa vartioinnissa kierrettiin toisen varusmiehen kanssa kahdestaan määrättyjä reittejä. Useita kilometrejä pitkä lenkki kulki polkuja ja maanteitä pitkin eri puolilla varuskunta-aluetta niin että se tuli kierrettyä. Kummallakin vartijalla oli rynnäkkökivääri, jossa oli muutama patruuna. Ohjeet olivat, että alueella tavatuilta ihmisiltä kysyttiin vaaditut kysymykset - eli pyydettiin näyttämään papereita. Asettakin oli lupa käyttää tietyin ehdoin. Itse olin päättänyt, että en tule sitä käyttämään ellei kyse ole äärimmäisestä "minä taikka hän" -tilanteesta, ja tällöinkin yrittäisin käyttää asetta niin, että vastustaja jää henkiin. En ollut mennyt armeijaan tappamaan ketään vaan siksi, että sinne pakotettiin menemään.

Asevaraston vartiointi oli hieman todellisemman tuntuista työtä, koska siinä oli oikeasti jotain vartioitavaa. Varastoalue sijaitsi metsän keskellä parin kilometrin päässä kasarmeista. Sinne mentiin polkupyörillä. Alueella oli maanteitä, ja niiden varsilla latoja muistuttavia varastorakennuksia muutaman kymmenen metrin päästä toisistaan. Alue rakennuksineen näkyy edelleenkin Google-karttojen satelliittikuvissa, joten ilmeisesti se on tätä kirjoitettaessa edelleen olemassa.

Vartiointi, josta käytettiin nimitystä "aluevartio", kesti minun kohdallani kolme yötä sekä niiden välissä olevat päivät. Aloitin tehtävän tiistaina 20. elokuuta ja lopetin sen perjantaina 23.8. Ainakin yhtenä päivänä pääsimme käymään vartiokierrosten välissä alikersantin kanssa sotilaskodissa.

Vartijat kiersivät aidatulla varikkoalueella pareittain peräkkäin kaksi tunnin mittaista lenkkiä, joiden välissä soitettiin tarkastuspuhelu vartiokoppiin. Puhelin oli tolpassa teiden risteyksessä. Parinani oli Lehtonen -niminen jääkäri, joka osoittautui aivan mukavaksi henkilöksi. Hän kertoi harrastaneensa purjelentoa jossakin Hämeenlinnan seudulla. Hän kertoi myös syistä, joiden takia hän oli joutunut ensimmäisinä palvelupäivinään kurinpitotoimien kohteeksi. Syynä oli ollut palveluksesta myöhästyminen tai jokin sen tyyppinen asia. Nämä kurinpitotoimet herättivät juuri palvelukseen astuneissa alokkaissa - ainakin minussa - kauhun tunteita. Lehtonen tuotiin nimittäin pihalla asennossa seisovan komppanian eteen kuin teloitettava rikollinen tai sotilaskarkuri, ja komppanian päällikkö julisti hänet tuomituksi rangaistukseen mainitsemiensa sotaväen rikoslain pykälien nojalla. Sen jälkeen hänet vietiin pakettiautolla kärsimään rangaistustaan vartiorakennuksen putkassa. Hän vaikutti hyvin alistuneelta. Mutta pari kuukautta myöhemmin vartiossa toimiessaan hän oli kuin toinen ihminen. Lehtosen etunimenkin muistan, mutta jätän sen kertomatta. Armeijassa ei käytetty etunimiä eikä edes tupakavereiden etunimiä välttämättä tiedetty, ellei niitä uteliaisuudesta tullut kysyneeksi.

Aluevartiossa oltaessa nukuttiin tai levättiin vartiorakennuksessa neljä tuntia ja sen jälkeen käytiin kiertämässä vaaditut lenkit. Ja neljän tunnin päästä sama taas uudestaan. Ainoa vaihtelu oli se, kun joku ulkopuolinen tuli varikkoalueelle. Tällöin yksi paikalla oleva varusmies joutui nousemaan tarvittaessa vaikka sängystään ja menemään pientä metsän keskellä kulkevaa polkua pitkin läheisen mäen harjalla olevaan kuoppaan, josta hän tähtäsi aseellaan varikon portille. Paikalle saapuva oli siis aina tähtäimessä. Vartijalla oli käsky ampua, mikäli varikolle tulija hyökkäisi portin avaavan alikersantin kimppuun tai toimisi muuten väkivaltaisesti ja tunkeutuisi ilman lupaa alueelle. Vartioinnissa oli siis tosi kysymyksessä. Jouduin ainakin yhden kerran toimimaan tässä tehtävässä. Aseissa oli noin kolme tai neljä patruunaa, joten mitään pitkää tulitaistelua niillä ei olisi voinut käydä.