Kadettikoulun tunnelmia

 Vanhat jääkärit olivat poistuneet, joten me pääsimme nyt majoittumaan varsinaiseen kasarmirakennukseen. Ensimmäiset yöthän olimme olleet tilapäismajoituksessa toisessa rakennuksessa. Huomasin kauhukseni, että minut oli merkitty majoittumaan hevosmiesten tupaan. Onneksi sain vaihdetuksi itseni epävirallisesti toisen tuvan asukkaaksi. Joku sinne merkitty suostui vaihtoon. Olisin ollut valmis vaikka maksamaan tästä palveluksesta, mutta taisin selvitä ilmaiseksi. Majoittumisesta hevosmiesten tuvassa ei olisi tullut mitään. Olisin tukehtunut allergiakohtaukseen. Jo pelkästään se, että samassa rakennuksessa yleensä majaili hevosmiehiä, aiheutti minulle allergiaa, jonka kanssa kuitenkin sinnittelin. Jo pelkkä hevosmiesten tuvan avoimen oven ohi käveleminen tuntui epämukavalta. 

Minulla oli ollut Vekaranjärvellä käytössäni kaksi kaappia sen jälkeen kun oli kaapannut yhden tyhjäksi jääneen kaapin panemalla siihen oman ylimääräisen lukkoni. Kahden kaapin järjestelmä tuntui sen verran hyvältä, että kaappasin ylimääräisen kaapin myös Helsingissä, kun sama ylimääräinen lukkokin vielä oli käytössäni.. Jonkun mielestä ylimääräisen kaapin varaaminen olisi ehkä voinut tuntua itsekkäältä, koska samaan aikaan kaapeista oli pulaa, ja muutama jääkäri joutui pitämään väliaikaisesti tavaroitaan mytyssä lattialla - ei kuitenkaan meidän tuvassamme. En kuitenkaan edes harkinnut ylimääräisen kaappini luovuttamista, koska tiesin, että jääkärit saavat joka tapauksessa kaapit muutaman päivän kuluessa. Ja enhän olisi pystynyt auttamaan kuin yhtä heistä. Olisin ollut seuraavat neljä kuukautta ilman ylimääräistä kaappia siitä hyvästä, että olisin luovuttanut kaappini jääkärille, joka oli muutenkin jo saamassa kaappinsa. Jossakin menee hyväntahtoisuuden raja. Ja olinhan ollut Vekaranjärvellä siitäkin edestä hyväntahtoinen lainatessa rahaa saamatta sitä takaisin ja maksaessa muiden hukkaamia tavaroita. 

Arkinen elämä Santahaminassa alkoi rullata omaa tahtiaan, kun nyt varsinaisesti aloitin ne hommat, joita varten olin Helsinkiin tullut. Sain käyttööni oman polkupyörän, jolla päivittäin ajoin parin kilometrin päässä olevalle polkupyöräkorjaamolle. Olin tavallaan kuin vuokratyöläinen, joka käy muualla hommissa. Varsinainen palveluspaikkani olisi ollut kadettikoulu, mutta sen polkupyörämekaanikon tehtäviä hoiti eräs alikersantti sekä harvinaisuus, värvätty korpraali, jollaisesta en ollut ennen kuullut enkä myöskään ole tuon jälkeen kuullut. Kävin sentään katsomassa kadettikoulun pyöräkorjaamoa. Mitään tehtäviä minulla ei kuitenkaan siellä ollut. 

Tai itse asiassa jotakin pientä hommaa sentään oli, koska lokakuun 30. päivänä olen merkinnyt päiväkirjaani tehneeni pyörähommia kadettikoululla. Tällaiset olivat kuitenkin harvinaisia poikkeuksia. 

Niin kuin kasarmeilla on tapana, joskus jouduin yöpäivystäjäksi. Päivystäjän pöydällä oli radio, jota sai hiljaa kuunnella. Etsin kaikenlaisia ulkomaalaisia asemia, koska eihän Yleisradio edes lähettänyt 1970-luvulla ohjelmaa öisin.  

Yöpäivystyksestä puheen ollen jouduin näihin aikoihin poikkeuksellisesti myös kadettitalon iltapäivystäjäksi. Rakennus oli eräänlainen asuntola meren rannalla. Istuin pöydän ääressä ja luin löytämiäni lehtiä, mm. kadettien lehteä “Kylkirauta”. Jossakin lukemistani lehdistä, ei kuitenkaan Kylkiraudassa, kerrottiin elokuvateattereihin juuri tulleesta elokuvasta Zardoz, jossa näyttelee pääosaa Sean Connery. Elokuvan ensi-ilta Suomessa oli (imdb:n mukaan) ollut 25. lokakuuta, ja lehteä luin pari päivää myöhemmin. 

On hassua, miten tällaisia pieniä asioita jää mieleen. 

Pari päivää myöhemmin olen piirtänyt päiväkirjaan pommin ja miekan ja myrskypilven kuvan ja kirjoittanut, että valvomista liikaa, nukkumista liian vähän. Olen ollut peräkkäisinä öinä vartiossa ja yöpäivystäjänä. Jatkuvasta valvomisesta johtuen olin välillä niin väsynyt, että kun pomo ei ollut paikalla, hiivin polkupyöräkorjaamolla piiloon kylmään pimeään koloon väliseinän taakse ja nukuin siellä joidenkin epämääräisten pressujen päällä. 

Kuten edellä kerroin, onnistuin saamaan marraskuun lopulla pitkän loman, jonka aikana tapasin kavereitani ja puuhailin kaikenlaista. Lomani alkaessa lähestyä loppua tapasin erään tytön, johon olin ihastunut. Autoon oli asennettu uusi kasettisoitin, ja ajelime sitä kuunnellen eri puolilla lääniä. Mitään kestävää romanssia tästä tapaamisesta ei kuitenkaan kehittynyt, vaikka sellaista sisimmässäni toivoinkin. 

Helsinkiin palatessani otin Padasjoelta autoni kyytii epämääräisen kulkuria muistuttavan pelottavan miehen, joka puheli outoja ja kertoi joistakin kesämökkiasioista. Huokaisin helpotuksesta, kun mies lopulta poistui kyydistäni.

Ensimmäinen päivä lomani jälkeen oli sunnuntai, joten sain pehmeän paluun sotilaselämään. Lueskelin ja kirjoittelin kirjeitä ja "maleksin muuten vaan". Olin myös päivystäjänä. 

Vekaranjärvellä ollessani en ollut käyttänyt iltalomaani kuin kerran. Helsingissä lähdin aina iltalomalle kun pääsin. Maanantai-iltana olin jo ensimmäisen kerran iltalomalla. Ajelin autolla eri puolilla Helsingin keskustaa. Kävin mm. Katajanokalla katsomassa palanutta matkustajalaivaa Bore II:sta. Ajelin illan mittaan myös erään kaukaisen sukulaiseni kanssa, jonka hain Lauttasaaresta. Katselimme myöhemmin illalla hänen asunnollaan televisiosta Hitchcockin elokuvan "Linnut". 

Päivät kuluivat polkupyöräkorjaamolla. Torstai-iltapäivisin en kuitenkaan mennyt sinne, sillä tuolloin meillä oli jotain pienimuotoista sotilaskoulutusta kadettikoululla. Ensimmäisiä tällaisia tapahtumia oli se, kun meille opetettiin eräässä luokassa viestivälineiden eli lähinnä radiopuhelinten käyttämistä. Yksi meille esitelty kannettava puhelin oli monille entuudestaan vieras, mutta minä olin käyttänyt sellaista Syndalenissa. Löysin siis heti kanavan, mistä alkoi kuulua virolaista ohjelmaa. Pidin äänenvoimakkuuden pienellä. Joku kuitenkin kuuli, ja kuiskasi, mikä kanava. Ja minä neuvoin. Ei mennyt kuin hetki, kun useista radiopuhelimista luokassa kuului musiikkia. Meitä opettanut vanhemman puoleinen viestiupseeri tietysti komensi, että pankaapa nyt ne laitteet kiinni. 

Seuraavina viikkoina torstain koulutustapahtumat alkoivat sisältää pientä liikuntaa, joka ei ollenkaan miellyttänyt minua, vaikka ei se raskasta ollutkaan.  

Haaveita, pettymyksiä ja sydänsuruja

Kadetit olivat yleensä asiallisia eivätkä pitäneet minkäänlaista kuria meille esikuntakomppanian jääkäreille. Ruokailuunkin viereiseen rakennukseen saimme lampsia omaa tahtiamme ilman mitään sotilaallista järjestystä. Oli kuitenkin yksi kadetti, joka oli poikkeus. Olisipa mielenkiintoista tietää, miten tuon luonnehäiriöisen sadistin ura puolustusvoimissa myöhemmin jatkui. Päätyikö hän mahdollisesti kenraaliksi asti. Päiväkirjassani olen kuvannut asiaa seuraavasti: "Niuhari-kadetti mellastaa täällä." Tuo taitaa riittää kertomaan mistä oli kyse. Kun hän sattui olemaan vastuussa, emme menneet ruokalaan omaa tahtiamme vaan taisimme kiertää juosten urheilukentänkin osana kadetin antamaa simputusta. Onneksi tämä kiusanhenki ei ollut kauan riesanamme. 

Seuraavalla lomalla mukanani autossa oli joku "pp-mek.hiippari" sekä edellä mainittu sukulaiseni. Olin tullut kertoneeksi polkupyöräkorjaamolla, että kuljen lomillani autolla, ja niin joku mekaanikko oli sopinut, että hän pääsee kyydissäni. Mekaanikko ei kuulunut kadettikoulun porukkaamme vaan oli muulta Santahaminan saarella. Tapasin häntä ainoastaan korjaamolla. En ollut "vapaa-aikanani" missään tekemisissä tällaisten ulkopuolisten ihmisten kanssa. Se, että tällainen henkilö lähti kyytiini lomareissulle, oli poikkeuksellista. 

Eräänä iltana ajelin iltalomalla autolla erään siviilituttavani kanssa. Kävimme mm. Munkkiniemessä ja Katajanokalla. Ja mikä mieleenpainuvinta, näimme valkoisen Imperial- auton. Ajoimme jonkin matkaa sen perässä Pohjoisrannassa. Olin tunnistavinani auton vuosimallin 1960 Imperialiksi ja vieläpä LeBaron malliksi. 

Vaikka palveluksemme oli sinänsä helppoa, valvomista tahtoi olla liikaa. Jatkuva väsymys vaivasi. Kerran, kun pomo ei ollut paikalle, menin polkupyöräkorjaamolla erääseen kahden seinän välissä olevaan koloon ja yritin nukkua siellä joidenkin epämääräisten pressujen päällä. Oli niin kylmä, ettei nukkumisesta tullut mitään. Kerran taas maksoin 20 markkaa siitä, että joku toinen lähti sijastani yövartiointiin. Nimeä vain muutettiin seinällä olevassa listassa. 

Lomareissuillani oli silloin tällöin joku tuttu tai puolituttu kyydissä. Viitasaarella jo moni tiesi, että viikonloppuisin kulkee Saab-pikavuoro Helsingin ja Viitasaaren välillä. Ja Jyväskyläänkin voi jäädä, jos on sinne menossa. 

Eräällä joulukuun lomalla tyttö, johon olin ihastunut, lähti mukaani Helsinkiin. Syy oli tietenkin vain se, että hän käytti hyväksi tilaisuutta päästä sinne. Minä en ollut se syy. 

Pysähdyimme matkalla Union Huoltoasemalle jossakin Padasjoella. Otin tytöstä kuvan juomalasi kädessään pöydän ääressä. Kuuntelimme matkalla kasetteja ja juttelimme kaikenlaista. Jätin hänet sukulaistensa luokse jonnekin Pohjois-Helsinkiin. 

Olin aivan tolkuttoman rakastunut. Ikävä kyllä, se oli vain yksipuolista. Olin jo melkein jonkinlaisen harhakuvitelman vallassa, että välillämme olisi jotain, ja että melkein jo seurustelemme. Miten typerä olinkaan. Minähän olin tytön näkökulmasta vain autonkuljettaja, eikä hän ollut kiinnostunut seurastani Helsingissä eikä muuallakaan. Joka tapauksessa elättelin haavetta, että hän lähtisi iltalomalla kyytiini, ja kokisimme yhdessä romanttisen kuutamoajelun rantaväylällä tai jotain tähän tyyliin Elviksen laulujen kuuluessa auton soittimesta. 

Mitään tuollaista ei tapahtunut. Niin purin turhautumistani kirjoittamalla päiväkirjaani, että ”hieman synkkä koko päivä”. Jouduin osallistumaan armeijan pikkujoulutapahtumaan, joka järjestettiin jossakin Uudenman jääkäripataljoonan tiloissa, mahdollisesti urheiluhallissa. Paikassa oli jonkinlainen näyttämö, ja siellä esiintyi mm. viihdetaitelija Eemeli. Kirjoitin päiväkirjaani, että ”typerää”. 

Torstaina 12. joulukuuta joukko varusmiehiä oli lähdössä pitkälle polkupyörämarssille, ja meidän mekaanikkojen tehtävänä oli tehdä ns. marssivanteita mukaan matkalle – jonne minä en kuitenkaan lähtisi. Vanteet olivat vararenkaita polkupyöriin, joista puhkeaisi kumi matkan aikana. 

Torstait olivat koulutusiltapäiviä, ja tällä kerralla koulutukseen sisältyi ammuntaa ns. ”pystykorvilla” eli toisen maailmansodan aikaisilla sotilaskivääreillä. Minä ammuin komppanian parhaan tuloksen, joka kuitenkin perustui huijaamiseen. Ammuimme ensiksi muutaman sarjan harjoituslaukauksia, joiden jälkeen kävimme aina itse paikkaamassa taulut. Jätin joka kerralla parhaan osuman paikkaamatta. Kun lopulta oli vuoro ampua varsinaiset laukaukset, ammuin kaikki tarakoituksella ohi taulun. Kun kapiaiset ja alikersantit – keitä he olivatkaan – kävivät laskemassa osumat, minun taulussani oli paras tulos. Olinhan jättänyt harjoituskierroksilla ampumani hyvät osumat tauluun. 

Hyvää ruokaa, vähän unta

Elämä armeijassa jatkui vaihtelevissa merkeissä. Jo ensimmäisenä loman jälkeisenä päivänä olen kirjoittanut päiväkirjaani, että ”tämä päivä oli kurja, oikein huippukurja, kuumetta?” Olosuhteet pyöräkorjaamolla olivat ankeat. Siellä oli kylmä, ja istuimme rautaisilla traktorin penkeillä, jotka olivat myös kylmät. Lisäksi väsytti koko ajan. Yövartioon joutuminen heti loman jälkeen pahensi vain tilannetta. 

Korjaamolla oli sinänsä helppoa. Toisena työpäivänäni loman jälkeen olin siellä kahdestaan erään Roos -nimisen jääkärin kanssa. Meillä ei siis ollut ketään pomoa. Päiväkirjani kertoo seuraavaa: ”Lojuin vaan, ja välillä käytiin sodessa”. Kulutimme siis vain aikaa. Illalla komppaniassa yritin (sana ”yritin” on alleviivattu päiväkirjassani) edelleenkin nukkua väsymystäni pois.  

Väsymys vaivasi usein. Kerran päivällä – olisiko ollut juuri edellä mainittu päivä - yritin nukkua salaa eräässä kahden seinän väliin jäävässä tilassa, jonne pääsi puikahtamaan korjaamotilasta. Patjana oli epämääräisiä pressuja. Paikka oli kylmä, eikä nukkumisesta tullut mitään. 

Seuraava päivä, 18. joulukuuta, alkoi yllättävällä hälytysharjoituksella aamuyöllä. Minun tehtäväni oli kiertää läheisissä kerrostaloissa soittamassa ovikelloa ja herättämässä upseereita, mm. komppanian päällikkö, joka mahdollisesti tiesi harjoituksesta tai oli sen jopa järjestänyt – ellei harjoituksesta ollut päätetty jossakin ylemmällä taholla, jolloin se olisi yllätys upseereillekin. 

Kun palasin komppaniaan, siellä odotti epämukava yllätys. Kaappini sisältö oli levitetty lattialle päiväpeiton päälle. Olin nimittäin annetun ohjeen mukaisesti antanut kaappini avaimen joillekin lähtiessäni ulos upseereita herättämään. Kaappien tyhjentäminen kuului harjoitukseen. Idea oli ilmeisesti se, että ”tositilanteessa” kaapit tyhjennettäisiin siirryttäisiin muualle, jolloin komppanian tiloihin tulisi muita ihmisiä. Minua harmitti, että olin tullut antaneeksi avaimeni. Eihän kaikkia käskyjä olisi tarvinnut ottaa aivan kirjaimellisesti. 

Kuten edellä jo olen kertonut, Vekaranjärvellä ollessani en ollut käyttänyt juuri lainkaan iltalomiani, koska mihin sieltä korvesta olisi voinut lähteä lomalle. Helsingissä sen sijaan käytin hyväkseni kaikki tilaisuudet poistua alueelta. Ajelin kaupungilla ja kuuntelin kaseteilta Elviksen Acapulcoa ja Viva las Vegasia, ja mitä kaikkia kappaleita oli nauhoitettu. Mieleeni nousee vieläkin noita kappaleita kuunnellessani muistikuvia cruisailusta iltaisin Helsingin kaduilla talvella 1974-1975. 

Yleisesti ottaen armeijapalvelukseni oli näihin aikoihin hyvin helppoa. Ainoastaan unen puute vaivasi. Torstai-iltapäivisin meillä kuitenkin oli jonkinlaista koulutusta kadettikoululla, ja tällöin emme menneet työpaikoillemme. Alussa koulutus oli tapahtunut sisätiloissa ja ollut mukavaa ja helppoa, mutta viikkojen kuluessa olimme siirtyneet ulkona tapahtuvaan harjoitteluun, eikä se enää ollutkaan kivaa. Muutamaa päivää ennen joulua olen kirjoittanut päiväkirjaani seuraavaa: 

”Iltapäivällä inhottavaa TST:tä. Juostiin metsässä kuin hullut”. 

Eihän tuollainen tietenkään ollut mitään siihen verrattuna, mitä armeijassa normaalisti koettiin. Mutta kun saa lojua päivät pitkät muuten, pieni ”liikuntakin” alkaa tuntua kovalta. 

Perjantai, joulukuun 20. päivä, alkoi poikkeuksellisesti ”aamulenkillä”, mistä en ollut ollenkaan ilahtunut. Normaalistihan mitään tällaisia lenkkejä ei ollut, vaan saimme löntystellä aamupalalle omaa tahtiamme. Nyt joku ylemmällä taholla oli kuitenkin keksinyt, että tarvitsimme liikuntaa niin kuin sitä ei jo edellisenä päivänä olisi ollut tarpeeksi. Tai ehkä pomot olivat huomanneet harjoituksen aikana, että olemme huonokuntoista porukkaa. 

Ruokatunnilla vietimme jonkinlaisen ”joulujuhlan” ruokalassa. Juhlan yksityiskodat eivät ole jääneet mieleeni, mutta muistan sen, että jouluruoka oli monipuolista ja hyvää kuten kadettikoulun ruuat yleensäkin. 

Kadettikoulun esikuntakomppania söi samoja ruokia kuin kadetitkin, joten olimme etuoikeutettuja tavallisiin varusmiehiin nähden. Ruoka oli hyvää ravintolatasoa ja aivan eri sarjaa kuin Vekaranjärvellä ja muissa normaaleissa varuskunnissa tarjottu. Ruokailu oli muutenkin hienostuneempaa. Maito oli pöydissä tölkeissä eikä missään peltikannuissa, ja ruokailu tapahtui normaaleilta lautasilta ja juomalaseista – ei peltiastioista. Monesti tarjolla oli jopa useita ruokalajeja, jotkut jopa hieman eksoottisia, kuten ranskalainen juustokeitto. Kadetteja koulutettiin herrasmiehiksi ja kulinarismin tuntijoiksi, joten heidät totutettiin ylellisiin ruokiin. Ja me jääkärit saimme tätä samaa, vaikka meistä ei herroja koulutettukaan. Kadettien ruokasali oli samassa rakennuksessa, ja sama keittiö tarjosi ruuan niin heille kuin meillekin. 

Hyökkäys tupaan - pako ikkunasta

Kun tuli perjantai, joulukuun 20. päivän ilta, komppaniassa alkoi tapahtua. Minä yritin nukkua yläsängyssäni niin kuin tavallisesti, mutta muutama tupamme asukas oli juhlatuulella, ja tätä juhlimistaan he ilmaisivat juomalla viinaa. Pulloja taisi olla useammankin jääkärin kaapissa. 

Päiväkirjaani kirjoitin seuraavaa: 

”Porukka ryyppäsi koko illan ja vielä yölläkin, kunnes PU tuli, ja osa porukasta joutui häkkiin. En saanut nukutuksi koko yönä juuri ollenkaan.” 

Selostus on lyhyt, joten täydennän sitä. Muutama jääkäri todellakin juhli alkavaa joulua istumalla pöydän ääressä, pelaamalla korttia, keskustelemalla äänekkäästi ja polttamalla tupakkaa. Ai niin, ja juomalla viinaa. 

Kymmenen aikaan alkoi hiljaisuus, joten viimeistään silloin valot olisi pitänyt sammuttaa ja lopettaa juhliminen. Mutta juhlatunnelma oli niin korkealla, ettei hiljaisuudesta välitetty. Myös ulkovartiokierroksella ollut jääkäri huomasi, että jotain on tekeillä, ja liittyi seuraan. Hän kiipesi ikkunalaudalle istumaan aseensa kanssa ja tuli lopulta kokonaan sisällekin. Hänellä oli yllään päivystäjän turkki, jota yön kylminä tunteina sai käyttää. Minä en kyseistä vaatekkappaletta koskaan kokeillut. Siinä olisi ollut todennäköisesti hevosenpölyä, josta olisin saanut allergian. Sain allergisia oireita jo pelkästään olemalla vartijoiden tuvassa. 

Pysyttelin sängyssäni ja pystyin näin ollen havainnoimaan vain meidän tupamme tapahtumia. Myöhemmin – kun yön tapahtumia selviteltiin – sain tietää, että muuallakin komppaniassa oli juhlittu alkoholin merkeissä. Hevostallissa palvelleet jääkärit olivat hakeneet hevosen ja yrittäneet ratsastaa sillä komppanian ovesta sisälle kuitenkaan onnistumatta. Yöpäivystäjä oli mennyt nukkumaan humalaansa siivouskomeroon ja antanut päivystäjän lätkänsä jollekin toiselle, jonka verkkopaidan päällä lätkä roikkui, kun tämä toinen henkilö istui päivystäjän pöydän takana. Verkkopaita ei luonnollisestiaan ollut hyväksyttävä asu päivystäjälle.  Tällainen oli tilanne, kun PU eli päivystävä upseeri ajoi autollaan pihaan.

Kun näin auton valot, tajusin, että nyt ei hyvää seuraisi. Tässä vaiheessa pöydän ääressä istujat olisivat todennäköisesti vielä selvinneet tilanteesta pelkällä säikähdyksellä panemalla pullot piiloon. sammuttamalla valot ja menemällä sänkyihinsä. He olivat kuitenkin niin juhlamielellä, etteivät reagoineet mitenkään, vaikka näkivät päivystäjän auton ajavan rakennuksen eteen. 

Hetken kuluttua päivystävä upseeri oli tuvan ovella. Hän alkoi kysellä, että mikäs meininki täällä on meneillään ja muistutti hiljaisuudesta. Juhlijat olivat kuitenkin uhmakkaita ja niin selvästi humalassa, ettei päivystävä upseeri saanut tilanetta rauhoittumaan. Hän ei ollut mitenkään erityisen komentava tyyppi vaan enemmänkin arka ja epävarma. Hän kyseli pöydän äärellä olevien jääkäreiden nimiä, ja ainakin jotkut heistä kertoivat hänelle keksityt nimen. Joku heistä oli olevinaan jääkäri Laurila. Sukunimi oli lainattu hetken mielijohteesta tuon ajan lapsitähdeltä Mari Laurilalta, jonka ”Peppi pitkätossu” -laulu kuului usein radiosta. 

Kun päivystävä upseeri ei saanut tupaa rauhoittumaan, ja kun tilanne koko komppaniassa oli kaaottinen, hän soitti paikalle järjestyspartion, joka saapui hetken päästä sotilasjeepillä. Tässä vaiheessa humalaiset jääkärit olivat jo sulkeneet tuvan oven eivätkä päästäneet päivystävää upseeria enää sisälle. 

Kun jääkärit huomasivat jeepin ajavan pihaan ja joukon järjestyspartion sotilaita astelevan rakennukseen, he rakensivat nopeasti ovelle barrikadin peltikaapeista. Ovea vastaan pönkittiin kaappeja. Järjetyspartio tietysti pääsi sisälle väellä ja voimalla, niin että kaapit vain kolisivat. Barrikadi kuitenkin hidasti heidän tuloaan sen verran, että joukko jääkäreitä ehti paeta avoimesta ikkunasta. He yrittivät päästä kaupungille, mutta heidän pidätettiin Hevossalmen sillalla ja toimitettiin putkaan. 

Tilanne komppaniassa rauhoittui, ja me jäljelle jääneet yritimme saada unen päästä kiinni. Loppuyö sujui normaalisti. 

En liene vaikea arvata, että illan juhlinnasta vielä kuultaisiin. Ehkä jo heti seuraavina päivinä saimme kuulla asiasta, mutta koska oli viikonloppu, ja joulunpyhät olivat tulossa heti sen jälkeen, varsinainen yritys kurin palauttamiseen alkoi vasta vuodenvaihteen jälkeen. 

Juhlayötä seurannut päivä oli lauantai, jolloin meillä oli kevyttä liikuntaa ei lähinnä lentopalloa kadettikoulun voimistelusalissa. En yleensä osallistunut tällaisiin tapahtumiin, koska olin normaalisti lauantait lomalla. Lähestyvä joulu sotki normaalit lomarutiinit, joten nyt olin poikkeuksellisesti viikonlopun kasarmilla. Tietyt fyysiset ongelmat, joita en tarkemmin selosta, vaivasivat minua noihin aikoihin siinä määrin, että jo kevyt liikunta kuten lentopallon pelaaminen, olisi voinut olla epämukavaa - lievästi sanottuna. Niinpä maksoin viisi markkaa jollekin siitä, että sain jäädä päivystäjäksi komppaniaan siksi aikaa, kun muut lähtivät salille. Vaihdoimme vuoroa. Jonakin toisena kertana maksoin rahaa siitä, että sain olla yövartioissa, koska sekin vapautti lauantain liikuntatunnille osallistumiselta. Kukaan muu tuskin olisi tuollaista vaihtoa halunnut, koska vartioon joutuminen koettiin melkein rangaistuksena. Siltä yöltähän jäivät unet suurimmaksi osaksi nukkumatta. 

Vaikka komppaniassa oli ollut levotonta, iltalomia sentään myönnettiin normaalisti. Lähdin jääkäri Behmin kanssa autolla kaupungille. Kävimme elokuvateatteri Bristolissa katsomassa elokuvan ”Jättiläinen taivaalla”, jossa pienkone törmää ”Jumbo jettiin”. Ajelimme muutenkin autolla.

Seuraavana päivänä oli taas iltalomalla, ja tällöin ajelin autolla kasetteja kuunellen. Kävin kylässä äitini veljen perheen luona Myyrmäessä. 

Kun joulu lähestyi, niin aina vain omituisemmaksi meni. Joulukuun 23. päivänä olen kirjoittanut päiväkirjaani ”PP-hommissa + Raukin päivystäjänä + sotkussa ym.” Lomalle olen lähtenyt jo aamupäivän puolella klo. 11:15. 

Käytännössä tuo tarkoittaa sitä, että ajelin aamulla polkupyörällä korjaamolle, jossa sentään oli joku, kun ovi kerran oli auki. Sellaistakin joskus tapahtui, että kukaan ei tullut avaamaan ovea, ja piti keksiä jotain ajankulua päivään. Käytännössä tilanne on tässäkin tapauksessa ollut tuollainen. Käväistyäni korjaamon ovella ja todettuani, että se oli lukossa, norkoilin sotilaskodissa ja söin munkkia ja join Coca-Colaa. Hiippaillut pitkin kasarmialuetta, joka oli nyt poikkeuksellisen hiljainen. Kurkistelin komppanioihin ja muihin rakennuksiin. Kävin jossakin tuvassakin. 

Eräällä tuollaisella epävirallisella kurkistelukerralla juttelin joidenkin vartiokomppaniassa palvelevien jääkärien kanssa. Heidän tehtävänään oli mm. seisoa vartiossa presidentinlinnan edessä. Joku heistä kertoi, että hänellä tai jollakin muulla on ollut mukana taskuradio, jota hän on salaa kuunnellut yöllä vartiopaikalla seisoessaan. Se on tietenkin ollut kiellettyä, mutta kukaan ei ole huomannut. Minuakin alkoi kiinostaa radion kuunteleminen vartiolenkillä. Se tuntui sopivan salaperäiseltä touhulta. 

Kun kiertelin kasarmialueella, tulin kurkistaneeksi myös aliupseerikoulun eli ”Raukin” rakennukseen, kun harvinainen tilaisuus sen teki mahdolliseksi. Kun kurkistin ovesta sisälle, päivystäjänpöydän takana istunut jääkäri huomasin minut. Ennen kuin oli kunnolla tajunnut, mistä on kyse, hän oli kiikuttanut päivystäjänlätkänsä minun kaulaani ja ohjannut minut pöydän taakse istumaan. Sen jälkeen hän kiirehti ovesta ulos tupakoita ostamaan. 

Tilanne oli absurdi. Ensinnäkään minulla ei ollut mitään tekemistä Reservinaliupseerikoulun kanssa, joten en tietenkään olisi voinut toimia koulun päivystäjä, vaikka koulu juuri tuolla hetkellä olikin tyhjä. Toisekseen likainen työhaalarini ei ollut päivystäjälle sopiva asu. Kolmanneksi, en olisi tiennyt, mitä minun pitää sanoa, jos päivystävä upseeri tai kuka tahansa upseeri astuu ovesta sisälle. Päivystäjänhän kuuluu nousta seisomaan ja tehdä asianmukainen ilmoitus. Se menee jonkin kaavan mukaan. Joku rohkea ja aloitekykyinen henkilö olisi ilmoituksesta ehkä selvinnut keksimällä jotain uskottavalta kuulostavaa, mutta työhaalaria en olisi saanut selitettyä millään. 

Onneksi tupakan ostaja palasi hetken päästä, joten selvisin tilanteesta. Olihan se kuitenkin aika hurjaa istua Raukin aulassa ”päivystäjänä”. Siinä istuessani katselin ympärilleni ja mietiskelin, miten oudossa tilanteessa olen. 

Seuraavassa on joskus aikaisemmin kirjoittamani selostus tästä samasta tapahtumasta. Tästä selostuksesta käy ilmi, että minulla oli kuin olikin jonkinlainen ohje mahdollisen ilmoituksen tekemistä varten.

Kerran aikaa kuluttaessani päätin kurkistaa, millaiselta Reservin aliupseerikoulu, RAUK, näyttää sisältäpäin (silloin oli juuri kurssien välinen katkos koulutuksessa). Kun astuin ovesta sisään, ryntäsi päivystäjä paikaltaan ja hämmästyksekseni ojensi päivystyslevykkeensä minulle. Hänen piti päästä ostamaan tupakkaa, ja minun oli tuurattava häntä. Yritin kieltäytyä, mutta tyyppi oli sitkeä ja sai painostettua minut ottamaan "päivystäjän" tehtävät vastaan. Niinpä siis jonkin aikaa istuskelin RAUKin päivystäjän pöydän takana asianmukainen virkkamerkki ylläni. Virkansa luovuttanut päivystäjä oli neuvonut jonkin pahvikyltin, josta voisin lukea päivystäjän ilmoituksen, jos joku upseeri sattuisi paikalle. Onneksi ei sattunut, sillä epäilen, että rasvaisessa työpuvussa pahvilapusta ilmoitusta tavaileva tuntematon sotamies ei olisi oikein mennyt perille - ei hidasälyisimmällekään kapiaiselle.

Suursiivous minun aloitteestani

 Armeijassa oli se käytäntö, että osa sotilaista pääsi lomalle jouluna ja osa uutenvuonna. En muista, saiko tässä asiassa esittää oman toiveensa. Taisi saada, koska joulun valitseminen tuntuisi minulle sopivammalta vaihtoehdolta. No, tällä kysymyksellä ei ole merkitystä, koska pääsin lomalle sekä jouluna että uutenavuotena. Tällainen oli luultavasti aika poikkeuksellista. Välillä piti kuitenkin käydä nukkumassa yksi yö kasarmilla. 

Joululomani alkoi aatonaattona ja päättyi vajaata viikkoa myöhemmin, sunnuntaina 29. joulukuuta.  Lomalla ei tapahtunut sen kummempia. Ajoin autolla penkalle, mutta se oli minulle niin tavallista, että ihme kun yleensä olen maininnut asiasta päiväkirjassani.

Käytyäni nukkumassa yhden yön Helsingissä ja puuhailtuani päivän polkupyöräkorjaamolla, pääsin yllättäen uudestaan lomalle. Komppanian päällikkö pysäytti minut ulko-oven lähellä käytävällä, kun olin tulossa polkupyöräkorjaamolta, ja sanoi: ”Te lähdette nyt lomalle”. Hän lisäsi vielä, että ei  täällä turhaan miehiä pidetä. Kun minulle ei ollut merkitty vartiovuoroja eikä pävystysvuoroja, olin vapaa lähtemään.  

Loma tuli täytenä yllätyksenä. Pakkasin kamani ja lähdin ajamaan kotia kohti. Kello oli vartin yli neljä iltapäivällä, ja olin kotona yhdeksän aikaan. Siellä ei tiedetty, että olin taas tulossa. 

Vuosi vaihtui, ja uuden vuoden ensimmäisen päivän iltana ajelin taas Helsinkiin. Kuuntelin koko matkan ajan kaseteilta musiikkia. Ajoin kaupungin keskustan läpi ja tankkasin auton. 

Armeijan tunnelmiin palaaminen ei oikein huvittanut, ja niinpä kirjoitin päiväkirjaani ”Yök (armeijalle)”. Armeija oli kirjoitettu salakielellä. 

Virallisesti toimin Santahaminassa Kadettikoulun esikuntakomppaniassa polkupyörämekaanikkona, mutta tosiasiassa työskentelin kuitenkin Uudenmaan jääkäripataljoonan "leivissä", eli olin päivät hommissa pataljoonan polkupyöräkorjaamossa, joka sijaitsi (Google-kartan mukaan) noin 1,8 kilometrin päässä paikasta, josta polkupyörän aamuisin otin, ja johon sen työpäivän lopuksi vein. Pyörä oli yöt varastossa kadettikoulun urheilukentän vieressä olevassa vajassa, joka oli parinsadan metrin päässä kasarmirakennuksesta. Ruokatunnin ajaksi pyörän sai jättää kasarmin eteen. 

Kadettikoulun polkupyörämekaanikon hommia hoiti värvätty korpraali, millainen oli aika harvinainen näky armeijassa. Itse asiassa en nähnyt koskaan ainoatakaan muuta korpraalin arvoista värvättyä kuin tämän nuoren henkilön. 

Työmatkat tein special-pyörälläni, jonka itse olin kunnostellut vanhasta romusta. Oikeastaan tämä "oma" pyörä oli työn alla tuon tuostakin, kun lisäilin siihen erilaisia varusteita. Nämä projektit oli tehtävä hieman salaa, sillä kadettikoulun pyörää ei oikeastaan olisi saanut korjailla pataljoonan korjaamolla ja osilla. Peruskunnostuksen ajaksi olinkin "naamioinut" pyöräni pataljoonan pyöräksi rekisterikilpeä vaihtamalla, joten kukaan ei huomannut, mitä oikeastaan puuhailin.

Mitä speciaalia pyörässäni sitten oli? No ei tietenkään mitään mullistavaa siviilinäkökulmasta katsoen, mutta kun armeijassa pienetkin poikkeamat ovat kiellettyjä, speciaalin saa aikaan varsin helposti. Ohjaustangosta oli taitavasti poistettu hitsatut "polvenrepijäraudat", eli tavarateline. Satula oli "special" eli jokin vanha, pehmustettu nahkainen ja todella hyvä istua. Laakerit oli öljyllä huippuunsa herkistetty, vaikka jälkeenpäin ajatellen rasva olisi ollut sittenkin parempi vaihtoehto. Pyörässä oli osittain omatekoinen erikoistakalamppu (kaksikin lamppua välillä - tästä tosin tuli huomautus). Ja valot tietysti. Lukkokin, of course. Ylipäätään kaikki mahdollinen pyörässä oli uutta ja parasta saatavissa olevaa. Kaksi soittokelloa. Ja niin edelleen. Pyörästä lähes tapeltiin, kun luovutin sen eteenpäin siviiliin lähtiessäni.

Armeijan pyörän olisi muuten voinut tuoda aivan helposti kotiinsakin. Olisi vain tarvinnut panna luetteloista poistettu hylätty runko ja kasa uusia osia korjaamon seinustalle piiloon. Illalla osat sitten Saabin peräluukuun ja suunta lomille. Varastamistahan tämä tietenkin virallisesti olisi ollut, enkä mitään tällaista tietenkään tehnyt. Jälkeen päin ajatellen minun olisi ehkä kuitenkin kannattanut ottaa yksi polkupyörä hyvitykseksi niistä turhista maksuista, joita jouduin maksamaan, kun minulta ryövättiin varusteita (sänkyhuopa mm.). Tavallaan olisin maksanut pyörästä. Rahanarvoistahan siinä olisivat vain uudet osat. 

Jos vielä vuodenvaihteen tapahtumia kerrataan, niin olin ollut kuuden päivän mittaisella joululomalla ja saapunut varuskuntaan uudeksi vuodeksi. Ehdin olla vain yhden päivän hommissa joulun ”välipäivinä”, kun komppanian päällikkö kertoi, että voinkin lähteä samantien uudestaan lomalle. Tämä tapahtui siis vuoden 1974 viimeisinä päivinä. Helsingin ilotulitukset jäivät tälläkin tälläkin kertaa näkemättä, vaikka olin jo etukäteen ollut tyytyväinen, että näen ne. En minä nyt sentään lomaa olisi tuollaiseen uhrannut, vaikka se kai olisi ollut mahdollistakin. 

Vaikka lomat pyörivät hyvin, uudenvuoden loma ei sentään kestänyt kuutta vuorokautta kuten joululoma. Paluu arkeen oli edessä jo parin päivän jälkeen. Työt jatkuivat korjaamolla entiseen tahtiin. 

Kadettikoulun esikuntakomppaniaa ei juuri sotilasasioilla rasitettu, vaan olimme kuin tavallisia työntekijöitä työskennellen päivät ja viettäen vapaana illat. Torstai-iltapäivisin oli kuitenkin erikoiskoulutusta, jolloin emme olleet työpaikoillamme. Alkuun tämä erikoiskoulutus tapahtui luokkahuoneissa mm. radiopuhelimen käyttöä ym:ta opiskellen. Vähitellen kuitenkin nämä torstai-iltapäivät alkoivat saada vähän epämiellyttävämmän sävyn. Kävimme ampumassa läheisellä radalla ja tapahtui vielä tätäkin pahempaa: Meille järjestettiin pientä taistelukoulutusta siihen kuuluvine juoksenteluineen ja muine epämiellyttävyyksineen. Useimmiten tosin harjoittelimme lähes kasarmin nurkalla, mutta kuitenkin.

Jonakin torstaina en yksinkertaisesti mennyt kasarmille määräajaksi vaan luimuilin korjaamolla aikaani kuluttaen. Tavallisesti minulla oli valmiina jokin peitetarina, joka selittäisi poissaoloni, jos sitä kysyttäisiin. Milloin olin korjannut jonkin kapiaisen pyörää, milloin kapiaisen lapsen pyörää jne. Teinkin todella joskus tällaisia hommia, mutta eri asia on, oliko niitä pakko tehdä juuri torstai-iltapäivinä. 

Koskaan minun ei onneksi tarvinnut peitetarinaani kenellekään kapiaiselle kertoa, sillä poissaoloani ei huomattu. Uhkaavin ja pelottavin tilanne tässä suhteessa sattui aivan viimeisellä palvelusviikollani, jolloin koko komppania oli määrätty ehdottomasti osallistumaan johonkin älyttömän pitkään kuntomarssiin tai vastaavaan. Tästäkin selvisin, ja niinpä en koskaan tullut osallistuneeksi yli 10 kilometrin marsseihin - maksimi oli ehkä joku seitsemän kilometriä, mikä todella ei kävelymatkana huimaa oltiinpa sitten armeijassa tai siviilissä.

Yleensä olin lauantait lomalla, mutta ainakin kerran, kun loma ei sattunut lauantaiksi, ja olisi pitänyt osallistua urheiluun, lahjoin itseni komppanian päivystäjäksi ja sain siten olla kasarmilla. Yövartiostakin selvisi halutessaan samalla tavalla. Tiettyä korvausta vastaan nimeä vain muutettiin vartiolistalla ja joku muu otti homman tehdäkseen (rahapulassa olevia tarjokkaita yleensä löytyi). Viimeisenä armeijayönäkin ostin tällä tavalla itselleni kunnon unet. Hinta oli tällöin muistaakseni hieman korkeampi kuin normaali noin parikymppiä.

Joulun ja uudenvuoden lomat olivat sotkeneet rutiinia sen verran, että jouduin olemaan poikkeuksellisesti tammikuun ensimmäisen viikonlopun kasarmilla. Tällöin osallistuin lauantain liikuntatapahtumaan, joka ei onneksi ollut kuin jotain tyhjänpäiväistä oleskelua liikuntasalissa (”ei tehty mitään”, lukee päiväkirjassani) ja uimista kadettikoulun uima-altaassa. Samana iltapäivänä  sain aikaan sen, että komppaniassa järjestettiin vapaaehtoinen suursiivous. 

Kaikki alkoi siitä, kun tyynyni lipsahti läpi sängyn päädystä ja putosi lattialle sängyn ja seinän väliseen tilaan. Kun kaivoin tyynyn esille, se oli aivan järkyttävän likainen. Päätin tutkia, mitä kaikkea sänkyjen takana oikein onkaan. Vedin kerrossänkyä kauemmaksi seinästä, jolloin koko kauheus paljastui. Paljastunut tila oli kuin kaatopaikka. Aloin siivota sitä. Kun muut tuvassamme huomasivat jätteet ja pölyn, hekin alkoivat tutkia, mitä heidän sänkyjensä takaa löytyy. Tilanne oli sama joka paikassa. Tupaa ei ollut ilmeisesti siivottu vuosikausiin kunnolla. Normaalisti piiloon jäävissä koloissa oli banaaninkuoria ja appelsiininkuoria ja ylipäätään kaikenlaista jätettä sekä valtava määrä pölyä. 

Myös peltikaappien takana oleva tila ja kappien päälliset olivat pölyn ja roskien peitossa. Kun siivous pääsi käyntiin, haimme siivoushuoneesta erilaisia siivousvälineitä ja muovisaaveja ja mitä kaikkea silltä löytyi. Roskaa kertyi monta täyttä saavillista, mikä tuntuu uskomattomalta siihen nähden, että tuvassa oli tehty ties kuinka monta ”tupatarkastusta”, jossa siisteys tutkitaan. Tarkastajat olivat kuitenkin katselleet tupaa vain päällisin puolin, eli näkyykö lattialla pölyä, ja ovatko sängyt siististi pedatut. Sitä, mitä ei näkynyt, ”ei ollut”. Mutta nyt se oli vedetty esille kaikkien kauhisteltavaksi. Pesimme jopa lämpöpatterien välistä, joista niistäkin tuli kaikenlaista töhnää. Minä toimin operaation Primus Motorina eli tein aloitteita aina vain täydellisemmän tuloksen aikaansaamiseksi. Pattereiden välien puhdistaminen ja runsas veden käyttö taisivat olla minun ideointani. 

Muissakin komppanioissa huomattiin, että meidän tuvassamme tapahtuu jotakin erikoista. Viimeistään siinä vaiheessa, kun muiden tupien asukkaat näkivät meidän kantavan täysiä saavillisia roskia tuvasta, hekin heräsivät ja alkoivat tutkia, kuinka siistejä heidän tupansa ovat. Ja samanlaisiksi sotkupesiksi nekin tietysti osoittautuivat. Ei mennyt kauankaan, kun koko komppaniassa oli meneillään siivoustalkoot. Ja kaikki tämä oli alkanut siitä, kun tyynyni oli pudonnut sängystä lattialle. 

Tuvan ilma raikastui selvästi siivouksen seurauksena ja allergiset oireeni vähenivät. Siivoaminen tapahtui siis lauantaina omalla ajalla ja täysin vapaaehtoisesti. ”Kapiaiset” tuskin edes tiesivät asiasta tai tulivat koskaan tietämäänkään. Olisin ansainnut korpin natsat tällaisesta joukon aktivoimisesta toimintaan. 

Korpin natsoista puheen ollen, niitä jaettiin kuudelle tupamme asukkaalle. Kuusi oli merkillinen luku. Yhtä monta tupamme asukasta suoritti putkarangaistustaan joulua edeltävästä riehunnastaan. 

Olen kirjoittanut päiväkirjaani tuosta tapahtumasta seuraavaa: ”Siivottiin tupa hyvin (kaappien takaa jne.). Sana ”hyvin” on alleviivattu. 

Siivouspäivän iltana lähdin tavanomaiseen tapaan autolla kaupungille iltalomaa viettämään. Kävin Herttoniemessä soittamassa erään Viitasaarelta kotoisin olevan tuttavani ovikelloa. Kun kukaan ei tullut vastaamaan, ajelin autolla muuten vain – ja jouduin tekemisiin poliisin kanssa! Ajoin satamaan laivoja katselemaan tietämättä, ettei sinne saa ajaa. En ilmeisesti huomannut kieltomerkkiä, jos sellainen oli jossakin ollut. Vanhanmallinen poliisin farmari-Volvo (tyyppiä 544 Duett) pysäytti minut. Poliisit katsoivat ajokortin ja käskivät poistumaan alueelta. Armeijan puku ehkä vähän auttoi minua tässä tilanteessa. 

Paikka oli Jätkäsaari, joka nykyisin on asuntoaluetta. 1970-luvulla se oli suljettua satama-aluetta.