Hyökkäys tupaan - pako ikkunasta

Kun tuli perjantai, joulukuun 20. päivän ilta, komppaniassa alkoi tapahtua. Minä yritin nukkua yläsängyssäni niin kuin tavallisesti, mutta muutama tupamme asukas oli juhlatuulella, ja tätä juhlimistaan he ilmaisivat juomalla viinaa. Pulloja taisi olla useammankin jääkärin kaapissa. 

Päiväkirjaani kirjoitin seuraavaa: 

”Porukka ryyppäsi koko illan ja vielä yölläkin, kunnes PU tuli, ja osa porukasta joutui häkkiin. En saanut nukutuksi koko yönä juuri ollenkaan.” 

Selostus on lyhyt, joten täydennän sitä. Muutama jääkäri todellakin juhli alkavaa joulua istumalla pöydän ääressä, pelaamalla korttia, keskustelemalla äänekkäästi ja polttamalla tupakkaa. Ai niin, ja juomalla viinaa. 

Kymmenen aikaan alkoi hiljaisuus, joten viimeistään silloin valot olisi pitänyt sammuttaa ja lopettaa juhliminen. Mutta juhlatunnelma oli niin korkealla, ettei hiljaisuudesta välitetty. Myös ulkovartiokierroksella ollut jääkäri huomasi, että jotain on tekeillä, ja liittyi seuraan. Hän kiipesi ikkunalaudalle istumaan aseensa kanssa ja tuli lopulta kokonaan sisällekin. Hänellä oli yllään päivystäjän turkki, jota yön kylminä tunteina sai käyttää. Minä en kyseistä vaatekkappaletta koskaan kokeillut. Siinä olisi ollut todennäköisesti hevosenpölyä, josta olisin saanut allergian. Sain allergisia oireita jo pelkästään olemalla vartijoiden tuvassa. 

Pysyttelin sängyssäni ja pystyin näin ollen havainnoimaan vain meidän tupamme tapahtumia. Myöhemmin – kun yön tapahtumia selviteltiin – sain tietää, että muuallakin komppaniassa oli juhlittu alkoholin merkeissä. Hevostallissa palvelleet jääkärit olivat hakeneet hevosen ja yrittäneet ratsastaa sillä komppanian ovesta sisälle kuitenkaan onnistumatta. Yöpäivystäjä oli mennyt nukkumaan humalaansa siivouskomeroon ja antanut päivystäjän lätkänsä jollekin toiselle, jonka verkkopaidan päällä lätkä roikkui, kun tämä toinen henkilö istui päivystäjän pöydän takana. Verkkopaita ei luonnollisestiaan ollut hyväksyttävä asu päivystäjälle.  Tällainen oli tilanne, kun PU eli päivystävä upseeri ajoi autollaan pihaan.

Kun näin auton valot, tajusin, että nyt ei hyvää seuraisi. Tässä vaiheessa pöydän ääressä istujat olisivat todennäköisesti vielä selvinneet tilanteesta pelkällä säikähdyksellä panemalla pullot piiloon. sammuttamalla valot ja menemällä sänkyihinsä. He olivat kuitenkin niin juhlamielellä, etteivät reagoineet mitenkään, vaikka näkivät päivystäjän auton ajavan rakennuksen eteen. 

Hetken kuluttua päivystävä upseeri oli tuvan ovella. Hän alkoi kysellä, että mikäs meininki täällä on meneillään ja muistutti hiljaisuudesta. Juhlijat olivat kuitenkin uhmakkaita ja niin selvästi humalassa, ettei päivystävä upseeri saanut tilanetta rauhoittumaan. Hän ei ollut mitenkään erityisen komentava tyyppi vaan enemmänkin arka ja epävarma. Hän kyseli pöydän äärellä olevien jääkäreiden nimiä, ja ainakin jotkut heistä kertoivat hänelle keksityt nimen. Joku heistä oli olevinaan jääkäri Laurila. Sukunimi oli lainattu hetken mielijohteesta tuon ajan lapsitähdeltä Mari Laurilalta, jonka ”Peppi pitkätossu” -laulu kuului usein radiosta. 

Kun päivystävä upseeri ei saanut tupaa rauhoittumaan, ja kun tilanne koko komppaniassa oli kaaottinen, hän soitti paikalle järjestyspartion, joka saapui hetken päästä sotilasjeepillä. Tässä vaiheessa humalaiset jääkärit olivat jo sulkeneet tuvan oven eivätkä päästäneet päivystävää upseeria enää sisälle. 

Kun jääkärit huomasivat jeepin ajavan pihaan ja joukon järjestyspartion sotilaita astelevan rakennukseen, he rakensivat nopeasti ovelle barrikadin peltikaapeista. Ovea vastaan pönkittiin kaappeja. Järjetyspartio tietysti pääsi sisälle väellä ja voimalla, niin että kaapit vain kolisivat. Barrikadi kuitenkin hidasti heidän tuloaan sen verran, että joukko jääkäreitä ehti paeta avoimesta ikkunasta. He yrittivät päästä kaupungille, mutta heidän pidätettiin Hevossalmen sillalla ja toimitettiin putkaan. 

Tilanne komppaniassa rauhoittui, ja me jäljelle jääneet yritimme saada unen päästä kiinni. Loppuyö sujui normaalisti. 

En liene vaikea arvata, että illan juhlinnasta vielä kuultaisiin. Ehkä jo heti seuraavina päivinä saimme kuulla asiasta, mutta koska oli viikonloppu, ja joulunpyhät olivat tulossa heti sen jälkeen, varsinainen yritys kurin palauttamiseen alkoi vasta vuodenvaihteen jälkeen. 

Juhlayötä seurannut päivä oli lauantai, jolloin meillä oli kevyttä liikuntaa ei lähinnä lentopalloa kadettikoulun voimistelusalissa. En yleensä osallistunut tällaisiin tapahtumiin, koska olin normaalisti lauantait lomalla. Lähestyvä joulu sotki normaalit lomarutiinit, joten nyt olin poikkeuksellisesti viikonlopun kasarmilla. Tietyt fyysiset ongelmat, joita en tarkemmin selosta, vaivasivat minua noihin aikoihin siinä määrin, että jo kevyt liikunta kuten lentopallon pelaaminen, olisi voinut olla epämukavaa - lievästi sanottuna. Niinpä maksoin viisi markkaa jollekin siitä, että sain jäädä päivystäjäksi komppaniaan siksi aikaa, kun muut lähtivät salille. Vaihdoimme vuoroa. Jonakin toisena kertana maksoin rahaa siitä, että sain olla yövartioissa, koska sekin vapautti lauantain liikuntatunnille osallistumiselta. Kukaan muu tuskin olisi tuollaista vaihtoa halunnut, koska vartioon joutuminen koettiin melkein rangaistuksena. Siltä yöltähän jäivät unet suurimmaksi osaksi nukkumatta. 

Vaikka komppaniassa oli ollut levotonta, iltalomia sentään myönnettiin normaalisti. Lähdin jääkäri Behmin kanssa autolla kaupungille. Kävimme elokuvateatteri Bristolissa katsomassa elokuvan ”Jättiläinen taivaalla”, jossa pienkone törmää ”Jumbo jettiin”. Ajelimme muutenkin autolla.

Seuraavana päivänä oli taas iltalomalla, ja tällöin ajelin autolla kasetteja kuunellen. Kävin kylässä äitini veljen perheen luona Myyrmäessä. 

Kun joulu lähestyi, niin aina vain omituisemmaksi meni. Joulukuun 23. päivänä olen kirjoittanut päiväkirjaani ”PP-hommissa + Raukin päivystäjänä + sotkussa ym.” Lomalle olen lähtenyt jo aamupäivän puolella klo. 11:15. 

Käytännössä tuo tarkoittaa sitä, että ajelin aamulla polkupyörällä korjaamolle, jossa sentään oli joku, kun ovi kerran oli auki. Sellaistakin joskus tapahtui, että kukaan ei tullut avaamaan ovea, ja piti keksiä jotain ajankulua päivään. Käytännössä tilanne on tässäkin tapauksessa ollut tuollainen. Käväistyäni korjaamon ovella ja todettuani, että se oli lukossa, norkoilin sotilaskodissa ja söin munkkia ja join Coca-Colaa. Hiippailin pitkin kasarmialuetta, joka oli nyt poikkeuksellisen hiljainen. Kurkistelin komppanioihin ja muihin rakennuksiin. Kävin jossakin tuvassakin. 

Eräällä tuollaisella epävirallisella kurkistelukerralla juttelin joidenkin vartiokomppaniassa palvelevien jääkärien kanssa. Heidän tehtävänään oli mm. seisoa vartiossa presidentinlinnan edessä. Joku heistä kertoi, että hänellä tai jollakin muulla on ollut mukana taskuradio, jota hän on salaa kuunnellut yöllä vartiopaikalla seisoessaan. Se on tietenkin ollut kiellettyä, mutta kukaan ei ole huomannut. Minuakin alkoi kiinostaa radion kuunteleminen vartiolenkillä. Se tuntui sopivan salaperäiseltä touhulta. 

Kun kiertelin kasarmialueella, tulin kurkistaneeksi myös aliupseerikoulun eli ”Raukin” rakennukseen, kun harvinainen tilaisuus sen teki mahdolliseksi. Kun kurkistin ovesta sisälle, päivystäjänpöydän takana istunut jääkäri huomasin minut. Ennen kuin oli kunnolla tajunnut, mistä on kyse, hän oli kiikuttanut päivystäjänlätkänsä minun kaulaani ja ohjannut minut pöydän taakse istumaan. Sen jälkeen hän kiirehti ovesta ulos tupakoita ostamaan. 

Tilanne oli absurdi. Ensinnäkään minulla ei ollut mitään tekemistä Reservinaliupseerikoulun kanssa, joten en tietenkään olisi voinut toimia koulun päivystäjä, vaikka koulu juuri tuolla hetkellä olikin tyhjä. Toisekseen likainen työhaalarini ei ollut päivystäjälle sopiva asu. Kolmanneksi, en olisi tiennyt, mitä minun pitää sanoa, jos päivystävä upseeri tai kuka tahansa upseeri astuu ovesta sisälle. Päivystäjänhän kuuluu nousta seisomaan ja tehdä asianmukainen ilmoitus. Se menee jonkin kaavan mukaan. Joku rohkea ja aloitekykyinen henkilö olisi ilmoituksesta ehkä selvinnut keksimällä jotain uskottavalta kuulostavaa, mutta työhaalaria en olisi saanut selitettyä millään. 

Onneksi tupakan ostaja palasi hetken päästä, joten selvisin tilanteesta. Olihan se kuitenkin aika hurjaa istua Raukin aulassa ”päivystäjänä”. Siinä istuessani katselin ympärilleni ja mietiskelin, miten oudossa tilanteessa olen. 

Seuraavassa on joskus aikaisemmin kirjoittamani selostus tästä samasta tapahtumasta. Tästä selostuksesta käy ilmi, että minulla oli kuin olikin jonkinlainen ohje mahdollisen ilmoituksen tekemistä varten.

Kerran aikaa kuluttaessani päätin kurkistaa, millaiselta Reservin aliupseerikoulu, RAUK, näyttää sisältäpäin (silloin oli juuri kurssien välinen katkos koulutuksessa). Kun astuin ovesta sisään, ryntäsi päivystäjä paikaltaan ja hämmästyksekseni ojensi päivystyslevykkeensä minulle. Hänen piti päästä ostamaan tupakkaa, ja minun oli tuurattava häntä. Yritin kieltäytyä, mutta tyyppi oli sitkeä ja sai painostettua minut ottamaan "päivystäjän" tehtävät vastaan. Niinpä siis jonkin aikaa istuskelin RAUKin päivystäjän pöydän takana asianmukainen virkkamerkki ylläni. Virkansa luovuttanut päivystäjä oli neuvonut jonkin pahvikyltin, josta voisin lukea päivystäjän ilmoituksen, jos joku upseeri sattuisi paikalle. Onneksi ei sattunut, sillä epäilen, että rasvaisessa työpuvussa pahvilapusta ilmoitusta tavaileva tuntematon sotamies ei olisi oikein mennyt perille - ei hidasälyisimmällekään kapiaiselle.