Suursiivous minun aloitteestani

 Armeijassa oli se käytäntö, että osa sotilaista pääsi lomalle jouluna ja osa uutenvuonna. En muista, saiko tässä asiassa esittää oman toiveensa. Taisi saada, koska joulun valitseminen tuntuisi minulle sopivammalta vaihtoehdolta. No, tällä kysymyksellä ei ole merkitystä, koska pääsin lomalle sekä jouluna että uutenavuotena. Tällainen oli luultavasti aika poikkeuksellista. Välillä piti kuitenkin käydä nukkumassa yksi yö kasarmilla. 

Joululomani alkoi aatonaattona ja päättyi vajaata viikkoa myöhemmin, sunnuntaina 29. joulukuuta.  Lomalla ei tapahtunut sen kummempia. Ajoin autolla penkalle, mutta se oli minulle niin tavallista, että ihme kun yleensä olen maininnut asiasta päiväkirjassani.

Käytyäni nukkumassa yhden yön Helsingissä ja puuhailtuani päivän polkupyöräkorjaamolla, pääsin yllättäen uudestaan lomalle. Komppanian päällikkö pysäytti minut ulko-oven lähellä käytävällä, kun olin tulossa polkupyöräkorjaamolta, ja sanoi: ”Te lähdette nyt lomalle”. Hän lisäsi vielä, että ei  täällä turhaan miehiä pidetä. Kun minulle ei ollut merkitty vartiovuoroja eikä pävystysvuoroja, olin vapaa lähtemään.  

Loma tuli täytenä yllätyksenä. Pakkasin kamani ja lähdin ajamaan kotia kohti. Kello oli vartin yli neljä iltapäivällä, ja olin kotona yhdeksän aikaan. Siellä ei tiedetty, että olin taas tulossa. 

Vuosi vaihtui, ja uuden vuoden ensimmäisen päivän iltana ajelin taas Helsinkiin. Kuuntelin koko matkan ajan kaseteilta musiikkia. Ajoin kaupungin keskustan läpi ja tankkasin auton. 

Armeijan tunnelmiin palaaminen ei oikein huvittanut, ja niinpä kirjoitin päiväkirjaani ”Yök (armeijalle)”. Armeija oli kirjoitettu salakielellä. 

Virallisesti toimin Santahaminassa Kadettikoulun esikuntakomppaniassa polkupyörämekaanikkona, mutta tosiasiassa työskentelin kuitenkin Uudenmaan jääkäripataljoonan "leivissä", eli olin päivät hommissa pataljoonan polkupyöräkorjaamossa, joka sijaitsi (Google-kartan mukaan) noin 1,8 kilometrin päässä paikasta, josta polkupyörän aamuisin otin, ja johon sen työpäivän lopuksi vein. Pyörä oli yöt varastossa kadettikoulun urheilukentän vieressä olevassa vajassa, joka oli parinsadan metrin päässä kasarmirakennuksesta. Ruokatunnin ajaksi pyörän sai jättää kasarmin eteen. 

Kadettikoulun polkupyörämekaanikon hommia hoiti värvätty korpraali, millainen oli aika harvinainen näky armeijassa. Itse asiassa en nähnyt koskaan ainoatakaan muuta korpraalin arvoista värvättyä kuin tämän nuoren henkilön. 

Työmatkat tein special-pyörälläni, jonka itse olin kunnostellut vanhasta romusta. Oikeastaan tämä "oma" pyörä oli työn alla tuon tuostakin, kun lisäilin siihen erilaisia varusteita. Nämä projektit oli tehtävä hieman salaa, sillä kadettikoulun pyörää ei oikeastaan olisi saanut korjailla pataljoonan korjaamolla ja osilla. Peruskunnostuksen ajaksi olinkin "naamioinut" pyöräni pataljoonan pyöräksi rekisterikilpeä vaihtamalla, joten kukaan ei huomannut, mitä oikeastaan puuhailin.

Mitä speciaalia pyörässäni sitten oli? No ei tietenkään mitään mullistavaa siviilinäkökulmasta katsoen, mutta kun armeijassa pienetkin poikkeamat ovat kiellettyjä, speciaalin saa aikaan varsin helposti. Ohjaustangosta oli taitavasti poistettu hitsatut "polvenrepijäraudat", eli tavarateline. Satula oli "special" eli jokin vanha, pehmustettu nahkainen ja todella hyvä istua. Laakerit oli öljyllä huippuunsa herkistetty, vaikka jälkeenpäin ajatellen rasva olisi ollut sittenkin parempi vaihtoehto. Pyörässä oli osittain omatekoinen erikoistakalamppu (kaksikin lamppua välillä - tästä tosin tuli huomautus). Ja valot tietysti. Lukkokin, of course. Ylipäätään kaikki mahdollinen pyörässä oli uutta ja parasta saatavissa olevaa. Kaksi soittokelloa. Ja niin edelleen. Pyörästä lähes tapeltiin, kun luovutin sen eteenpäin siviiliin lähtiessäni.

Armeijan pyörän olisi muuten voinut tuoda aivan helposti kotiinsakin. Olisi vain tarvinnut panna luetteloista poistettu hylätty runko ja kasa uusia osia korjaamon seinustalle piiloon. Illalla osat sitten Saabin peräluukuun ja suunta lomille. Varastamistahan tämä tietenkin virallisesti olisi ollut, enkä mitään tällaista tietenkään tehnyt. Jälkeen päin ajatellen minun olisi ehkä kuitenkin kannattanut ottaa yksi polkupyörä hyvitykseksi niistä turhista maksuista, joita jouduin maksamaan, kun minulta ryövättiin varusteita (sänkyhuopa mm.). Tavallaan olisin maksanut pyörästä. Rahanarvoistahan siinä olisivat vain uudet osat. 

Jos vielä vuodenvaihteen tapahtumia kerrataan, niin olin ollut kuuden päivän mittaisella joululomalla ja saapunut varuskuntaan uudeksi vuodeksi. Ehdin olla vain yhden päivän hommissa joulun ”välipäivinä”, kun komppanian päällikkö kertoi, että voinkin lähteä samantien uudestaan lomalle. Tämä tapahtui siis vuoden 1974 viimeisinä päivinä. Helsingin ilotulitukset jäivät tälläkin tälläkin kertaa näkemättä, vaikka olin jo etukäteen ollut tyytyväinen, että näen ne. En minä nyt sentään lomaa olisi tuollaiseen uhrannut, vaikka se kai olisi ollut mahdollistakin. 

Vaikka lomat pyörivät hyvin, uudenvuoden loma ei sentään kestänyt kuutta vuorokautta kuten joululoma. Paluu arkeen oli edessä jo parin päivän jälkeen. Työt jatkuivat korjaamolla entiseen tahtiin. 

Kadettikoulun esikuntakomppaniaa ei juuri sotilasasioilla rasitettu, vaan olimme kuin tavallisia työntekijöitä työskennellen päivät ja viettäen vapaana illat. Torstai-iltapäivisin oli kuitenkin erikoiskoulutusta, jolloin emme olleet työpaikoillamme. Alkuun tämä erikoiskoulutus tapahtui luokkahuoneissa mm. radiopuhelimen käyttöä ym:ta opiskellen. Vähitellen kuitenkin nämä torstai-iltapäivät alkoivat saada vähän epämiellyttävämmän sävyn. Kävimme ampumassa läheisellä radalla ja tapahtui vielä tätäkin pahempaa: Meille järjestettiin pientä taistelukoulutusta siihen kuuluvine juoksenteluineen ja muine epämiellyttävyyksineen. Useimmiten tosin harjoittelimme lähes kasarmin nurkalla, mutta kuitenkin.

Jonakin torstaina en yksinkertaisesti mennyt kasarmille määräajaksi vaan luimuilin korjaamolla aikaani kuluttaen. Tavallisesti minulla oli valmiina jokin peitetarina, joka selittäisi poissaoloni, jos sitä kysyttäisiin. Milloin olin korjannut jonkin kapiaisen pyörää, milloin kapiaisen lapsen pyörää jne. Teinkin todella joskus tällaisia hommia, mutta eri asia on, oliko niitä pakko tehdä juuri torstai-iltapäivinä. 

Koskaan minun ei onneksi tarvinnut peitetarinaani kenellekään kapiaiselle kertoa, sillä poissaoloani ei huomattu. Uhkaavin ja pelottavin tilanne tässä suhteessa sattui aivan viimeisellä palvelusviikollani, jolloin koko komppania oli määrätty ehdottomasti osallistumaan johonkin älyttömän pitkään kuntomarssiin tai vastaavaan. Tästäkin selvisin, ja niinpä en koskaan tullut osallistuneeksi yli 10 kilometrin marsseihin - maksimi oli ehkä joku seitsemän kilometriä, mikä todella ei kävelymatkana huimaa oltiinpa sitten armeijassa tai siviilissä.

Yleensä olin lauantait lomalla, mutta ainakin kerran, kun loma ei sattunut lauantaiksi, ja olisi pitänyt osallistua urheiluun, lahjoin itseni komppanian päivystäjäksi ja sain siten olla kasarmilla. Yövartiostakin selvisi halutessaan samalla tavalla. Tiettyä korvausta vastaan nimeä vain muutettiin vartiolistalla ja joku muu otti homman tehdäkseen (rahapulassa olevia tarjokkaita yleensä löytyi). Viimeisenä armeijayönäkin ostin tällä tavalla itselleni kunnon unet. Hinta oli tällöin muistaakseni hieman korkeampi kuin normaali noin parikymppiä.

Joulun ja uudenvuoden lomat olivat sotkeneet rutiinia sen verran, että jouduin olemaan poikkeuksellisesti tammikuun ensimmäisen viikonlopun kasarmilla. Tällöin osallistuin lauantain liikuntatapahtumaan, joka ei onneksi ollut kuin jotain tyhjänpäiväistä oleskelua liikuntasalissa (”ei tehty mitään”, lukee päiväkirjassani) ja uimista kadettikoulun uima-altaassa. Samana iltapäivänä  sain aikaan sen, että komppaniassa järjestettiin vapaaehtoinen suursiivous. 

Kaikki alkoi siitä, kun tyynyni lipsahti läpi sängyn päädystä ja putosi lattialle sängyn ja seinän väliseen tilaan. Kun kaivoin tyynyn esille, se oli aivan järkyttävän likainen. Päätin tutkia, mitä kaikkea sänkyjen takana oikein onkaan. Vedin kerrossänkyä kauemmaksi seinästä, jolloin koko kauheus paljastui. Paljastunut tila oli kuin kaatopaikka. Aloin siivota sitä. Kun muut tuvassamme huomasivat jätteet ja pölyn, hekin alkoivat tutkia, mitä heidän sänkyjensä takaa löytyy. Tilanne oli sama joka paikassa. Tupaa ei ollut ilmeisesti siivottu vuosikausiin kunnolla. Normaalisti piiloon jäävissä koloissa oli banaaninkuoria ja appelsiininkuoria ja ylipäätään kaikenlaista jätettä sekä valtava määrä pölyä. 

Myös peltikaappien takana oleva tila ja kappien päälliset olivat pölyn ja roskien peitossa. Kun siivous pääsi käyntiin, haimme siivoushuoneesta erilaisia siivousvälineitä ja muovisaaveja ja mitä kaikkea silltä löytyi. Roskaa kertyi monta täyttä saavillista, mikä tuntuu uskomattomalta siihen nähden, että tuvassa oli tehty ties kuinka monta ”tupatarkastusta”, jossa siisteys tutkitaan. Tarkastajat olivat kuitenkin katselleet tupaa vain päällisin puolin, eli näkyykö lattialla pölyä, ja ovatko sängyt siististi pedatut. Sitä, mitä ei näkynyt, ”ei ollut”. Mutta nyt se oli vedetty esille kaikkien kauhisteltavaksi. Pesimme jopa lämpöpatterien välistä, joista niistäkin tuli kaikenlaista töhnää. Minä toimin operaation Primus Motorina eli tein aloitteita aina vain täydellisemmän tuloksen aikaansaamiseksi. Pattereiden välien puhdistaminen ja runsas veden käyttö taisivat olla minun ideointani. 

Muissakin komppanioissa huomattiin, että meidän tuvassamme tapahtuu jotakin erikoista. Viimeistään siinä vaiheessa, kun muiden tupien asukkaat näkivät meidän kantavan täysiä saavillisia roskia tuvasta, hekin heräsivät ja alkoivat tutkia, kuinka siistejä heidän tupansa ovat. Ja samanlaisiksi sotkupesiksi nekin tietysti osoittautuivat. Ei mennyt kauankaan, kun koko komppaniassa oli meneillään siivoustalkoot. Ja kaikki tämä oli alkanut siitä, kun tyynyni oli pudonnut sängystä lattialle. 

Tuvan ilma raikastui selvästi siivouksen seurauksena ja allergiset oireeni vähenivät. Siivoaminen tapahtui siis lauantaina omalla ajalla ja täysin vapaaehtoisesti. ”Kapiaiset” tuskin edes tiesivät asiasta tai tulivat koskaan tietämäänkään. Olisin ansainnut korpin natsat tällaisesta joukon aktivoimisesta toimintaan. 

Korpin natsoista puheen ollen, niitä jaettiin kuudelle tupamme asukkaalle. Kuusi oli merkillinen luku. Yhtä monta tupamme asukasta suoritti putkarangaistustaan joulua edeltävästä riehunnastaan. 

Olen kirjoittanut päiväkirjaani tuosta tapahtumasta seuraavaa: ”Siivottiin tupa hyvin (kaappien takaa jne.). Sana ”hyvin” on alleviivattu. 

Siivouspäivän iltana lähdin tavanomaiseen tapaan autolla kaupungille iltalomaa viettämään. Kävin Herttoniemessä soittamassa erään Viitasaarelta kotoisin olevan tuttavani ovikelloa. Kun kukaan ei tullut vastaamaan, ajelin autolla muuten vain – ja jouduin tekemisiin poliisin kanssa! Ajoin satamaan laivoja katselemaan tietämättä, ettei sinne saa ajaa. En ilmeisesti huomannut kieltomerkkiä, jos sellainen oli jossakin ollut. Vanhanmallinen poliisin farmari-Volvo (tyyppiä 544 Duett) pysäytti minut. Poliisit katsoivat ajokortin ja käskivät poistumaan alueelta. Armeijan puku ehkä vähän auttoi minua tässä tilanteessa. 

Paikka oli Jätkäsaari, joka nykyisin on asuntoaluetta. 1970-luvulla se oli suljettua satama-aluetta.