Maanantaina 5. tammikuuta 1975 olen kirjoittanut päiväkirjaani, että iltapäivällä ”hommien jälkeen alkoi kurinpalautus kappien penkomisineen jne.” Se, että käytin tuota sanaa, viittaa joulua edeltäviin tapahtumiin, jotka ehkä vasta nyt oli käsitelty ”kurinpidollisesti” päällystön palattua joululomilta.
Eikä tuossa vielä kaikki, sillä myös seuraavana päivänä olen kirjoittanut päiväkirjaani, että ”kurinpito jatkui -> (tupa-, kaappi,- jne. tarkastus, puhuttelu, uudet säännöt) jne. jne.”
Meidät komennettiin aamulla komppanian käytävälle, jossa komppanian päällikkö puhui meille ankaria sanoja luetellen erilaisia rikkomuksia, mitä joulukuun 20. päivän iltana oli tapahnut. Kuudelle tupamme jääkäreistä määrättiin putkarangaistus. Tähän porukkaan kuuluivat ne, jotka olivat paenneet tuvan ikkunasta ja yrittäneet karata kaupungille. Arestirangaistus ei kuitenkaan ollut ympärivuorokautista, vaan tuomitut pääsivät putkasta päiväksi töihin. Työpäivän lopuksi he marssivat yhtenä joukkona jonkun saattamana rangaistustaan kärsimään. Ankarin rangaistus tuli vartiopaikaltaan poistuneelle jääkärille. Hän taisi saada muiden rangaistusten lisäksi muutaman päivän ylipalvelua.
Ei palvelu nyt hirveäksi kurimeiningiksi muuttunut ”kurinpalautuksen” jälkeen, vaikka sellaisenkin pelotteen ”kapiaiset” jossakin vaiheessa nostivat esille, että komppania siirretään telttamajoitukseen, jos ei homma ala sujua. Valoa pimeyteen toi kuitenkin tieto siitä, että kävi miten kävi, kuukauden päästä homma olisi ohi.
Perjantaina 10. tammikuuta iltapäivällä olin päärakennuksen päivystäjänä – eli tällainenkin ihme tuli koettua. Päiväkirjani ei kerro, miten kauan päivystys kesti. Luultavasti ei kauan, koska lähdin samana päivänä lomalle tavalliseen tapaan neljältä iltapäivällä. Tänä päivänä kahdeksan jääkäriä ylennettiin korpraaleiksi, ja muistelen, että kuusi heistä olisi ollut meidän tuvastamme. Eli kuusi putkaan ja kuusi korpraaleiksi.
Viimeiset viikot kuluivat tavalliseen tapaan. Päivät tein hommia pyöräkorjaamolla, ja iltalomalla olin kaupungilla Kustin luona tai muuten vain ajelemassa. Kerran sain pientä ”sivutuloa” korjaamalla jonkun kapiaisen polkupyörää kadettitalon alakerrassa, jossa oli polkpyörökorjaamo. Tuo korjaamo ei ollut työpaikkani. Joskus harvoin siellä kuitenkin jostakin syystä kävin niin, että juuri ja juuri tiesin paikan. Eräällä toisella kerralla pinnoitin erään kapiaisen mopon renkaan varsinaisella työpaikallani, missä päivät työskentelin.
Jos joitakin yksittäisiä tapahtumia kadettikoulun ajalta muistelen, niin eräs mieleeni jäänyt on seuraava. Väsymys oli ainainen vitsaus, joten menin eräällä ruokatunnilla vähäksi aikaa makailemaan sängyn päälle - ja nukahdin. Heräsin siihen, kun komppanian vääpeli tuli tupaan, ja sain kuulla kunniani. No, ei tyyppi nyt hirveästi riehunut, eikä minulle nukahtamisestani mitään seurannut. Häivyin vain nolona hommiin. Tilanne oli kiusallinen kuin mikä. Se taisi olla niin kiusallinen, että en kirjottanut siitä edes päiväkirjaani. Tarkkaa ajankohtaan en siis pysty kertomaan.
Varuskunnassa oli liikkeellä influenssaa, ja minä aloin saada oireita siitä ollessani lomalla. Kuume ei estänyt minua ilmoittautumasta ylioppilasaineen uusintaan, mutta kotiväki oli sitä mieltä, että en jaksa ajaa flunssaisena autolla Helsinkiin, joten minun on mentävä lentokoneella. Isä vei minut kentälle. Lento tapahtui DC-9 -koneella.
Olin hyvin kokematon ja arka ja tietämätön matkustaja, joten en esimerkiksi tiennyt, miten lentokentältä pääsisi pois kaupungin busseilla tai pääsisikö ylipäätään. Tiesin vain Finnairin bussin, jolla isäni kanssa olin kulkenut vajaa kaksi vuotta aikaisemmin, kun kävimme autonäyttelyssä. Tämän bussin päätepysäkki oli Finnairin toimisto Hotelli Intercontinentalin alakerrassa. Sieltä kävelin rautatieasemalle, jonka läheltä lähti paikallisbussi Santahaminaan. Kun kävelin lentoterminaalista rautatieasemalle kuumeen aiheuttamasta vilusta väristen, näin tumman hahmon juoksevan eduskuntatalon portaiden välissä etelän suuntaan lyöden ikkunoita pirstaleiksi. Olin harvinaisen anarkistisen iskun silminnäkijänä.
Kävin seuraavana aamuna vastaanotolla ja vapautusta palveluksesta. Makailtuani päivän tuvassa minut määrättiin menemään Uudenmaan jääkäripataljoonan ruokalan vintillä olevaan voimistelusaliin pystytettyyn "kenttäsairaalaan”. Salin lattialla oli kymmenittäin sänkyjä, ja niissä me potilaat loikoilimme.
Makailu muhkuraisella patjalla vain pahensi oloani ja niinpä lopulta suorastaan pyysin paikalla olleelta varusmieslääkäriltä pääsyä palvelukseen, vaikka en aivan kunnossa vielä ollutkaan.
Koska olin tullut lomalta Helsinkiin lentokoneella, lähdin myös seuraavalle lomalle lentokoneella, tällä kerralla Caravellella. Varusmiehet eivät tuohon aikaan tainneet kovin yleisesti tehdä lomareissuja lentokoneella. Lentomatkustaminen oli kallista.
Tammikuun 30. päivänä komppaniamme verusmiehet vietiin yllättäen kiertoajelulle kaupungille armeijan linja-autolla. Puhuttiin, että matkan oli järjestänyt kustantanut jokin ”upseerien rouvat” -tyyppinen hyväntekeväisyysjärjestö. Tämä tarkemmin en asiaa tunne.
Ensimmäinen pysähdyspaikka oli sotamuseo, jossa kiertelimme. Seuraavaksi ajoimme Tapiolaan, jossa meille oli varattu lounas ravintola ”Linnunradasta”, joka korkean kerrostalon ylimmässä kerroksessa sijainnut maisemaravintola. Pöydissä nimilapuilla varustetut paikat jokaiselle erikseen. Tällainen ”kiertoajelu” tavallisille miehistötason varusmiehille on varmaankin aika poikkeuksellinen.
Viimeiset viikot ja päivät menivät leppoisissa merkeissä siviiliin pääsyä odotellen. Eräänäkin päivänä korjaamo oli kiinni, kun menin sinne, joten kulutin aikaa sotilaskodissa ja kiertelemällä siellä täällä. Joskus kävin laiturilla katsomassa merivartiolaivoja ja harmittelin sitä, että en ollut päässyt laivastoon.
Mikäpä oli olla palveluksessa vaikka vähän kuumeisena. "Palvelus" oli nimittäin yhtä kuin oleskelua ja ajan kuluttamista. Korjaamon esimies, "Ekku", oli jäänyt pitkälle sairaslomalle eikä enää palannut töihin ennen siviiliin lähtöämme. Saimme siis puuhailla korjaamolla mitä tahdoimme tai olla puuhaamatta. Yleensä valitsimme jälkimmäisen vaihtoehdon, mutta joskus kun sotilaskodissa löhöäminenkään ei enää huvittanut, touhuilimme korjaamolla yhtä ja toista kivaa. Oli pyörien potkimista, pyöränkumien räjäyttelyä ym:ta (nuo eivät tosin kuuluneet minun huveihini, sillä en ole destruktiivinen luonne). Hitsailin ja rakentelin kaikenlaista.
Ja sattuipa sellaistakin, että menin korjaamolle, mutta sinne ei tullutkaan ketään. Minulla ei ollut avainta rakennukseen ja niinpä - komppaniaan en tietenkään palannut - minun oli kulutettava päiväni muuten. Vaeltelin siellä täällä Santahaminan varuskunnassa. Istuskelin sotilaskodissa, kiertelin komppanioissa jne. Kukaan ei kiinnittänyt minuun sen kummempaa huomiota.
Sää oli vuodenaikaan nähden leuto ja Helsingin seudulla täysin lumeton. Kevätaurinkokin alkoi jo lämmittää iltapäivisin. Eräänä tällaisena päivänä vein polkupyöräni komppanian lähellä olevaan metsään ja otin siitä muutaman valokuvan muistoksi.
Viimeisen viikon torstaina – kaksi päivää ennen siviiliin pääsyämme – oli viidentoista kilometrin marssi, johon kaikkien piti osallistua. En tiedä, missä marssi tapahtui, koska minä lintsasin siltä! Päiväkirjaani kirjoitin seuraavaa: ”Olisi ollut 15 km marssi. Ei huvittanut mennä mukaan.” Jäin korjaamolle iltapäiväksi. Olin miettinyt jonkinlaisen hätävalheen, joka oli puoliksi tosi, eli että korjasin jonkun upseerin polkupyörää. Koin, että terveydentilani oli sellainen, että minusta olisi ollut marssimaan viittätoista kilometriä.
Edelä mainitsemistani ongelmista huolimatta vuoden 1975 puolelle sattunut armeija-aikani, kuukausi ja kahdeksan päivää, sujuivat aika leppoisasti. Lunta ei oikeastaan ollut, ja ilmakin tuntui jo helmikuun alussa jotenkin keväiseltä. Aurinkokin pilkisteli.
Komppanian johto oli ilmeisesti aavistellut jonkinlaista viimeisen yön juhlintaa, ja niinpä osa porukasta oli lähetetty lomalle ja loput pantu vartioon. Parinkymmenen hengen tuvastamme paikalla oli viimeisenä iltana ainoastaan yksi henkilö minun lisäkseni. Kahdeksan kuukautta hartaasti odotettu "viimeinen yö" menetti siis odotetun hohtonsa. Hieman juteltiin tämän kaverin kanssa siviiliinlähdöstä ja sitten nukuttiin tavalliseen tapaan aamuun saakka. Mitäpä sitä valvomaan, viimeisen yön vartiointitaksa kun taisi sitäpaitsi olla aika kallis.
Vihdoin ja viimein koitti "siviiliin" pääsy. Päivä, helmikuun kahdeksas, oli lauantai. Tätä oli odotettu. Siviilivaatteet yllämme istuskelimme tupamme ikkunalla, kun viereistä tietä ohi sattui marssimaan väsynyt ja hikinen osasto sotilaita, ilmeisesti palaamassa jostakin harjoituksesta. Happamampia ilmeitä en juuri muista nähneeni, kuin mikä oli näiden kavereiden kasvoilla meidän "siviilimiesten" huudellessa heille asianmukaisia herjoja jäljellä olevista aamuista jne. Se oli mahtavaa.
Tavanomaisten lähtöseremonioiden jälkeen pääsimme vihdoin matkaan. Autooni tuli eräitä epämääräisiä helsinkiläisiä tyyppejä, ja nyt ensi kertaa hieman pelkäsin heitä. Kun armeijan säännöt ja rangaistukset eivät enää kahlinneet heitä, heidän käytöksensä muuttui jollakin tavalla röyhkeämmäksi. Eräskin tyyppi, komppanian ehkä pahin humalassa törttöilijä, "lainasi" minulta pari kymppiä vielä aivan poislähtöhetkillämme - tietenkään aikomatta koskaan maksaa sitä takaisin. Kun sama henkilö vielä oli autossani kaupungille ajaessani, pelkäsin, että loputkin rahani "lainataan" ennenkuin olen kotona. Muutaman kuukauden takaiset rahaan liittyvät tapahtumat olivat vielä muistissani. Helpotuksekseni sain kuitenkin jätettyä porukan rautatieaseman pihaan.
Suunnistin suorinta tietä venenäyttelyyn, joka sinä vuonna pidettiin ensi kertaa uudessa Messukeskuksessa.
Intti oli käyty.
