Kaikkein pahimmaksi tilanne kärjistyi muutama päivä ennen odotettua Helsinkiin lähtöäni. Edellä mainittu toinen vanha jääkäri, edellä mainittu linnakundi, varasti joltakin komppaniaamme kuuluvalta äänitetyn kasetin ja tuli myymään sitä minulle. En olisi halunnut ostaa kasettia, mutta uhkaavasti käyttäytynyt linnakundi ei jättänyt valitsemisen varaa. Kasetin hinta määräytyi sen mukaisesti, millainen raha kukkarossani sattui olemaan. Pahaksi onneksi se oli sata markkaa. Kiristäjä otti rahan ja antoi kasetin - jota en halunnut, ja jonka arvo ei ollut lähelläkään sataa markkaa. Hän käytännössä ryösti rahan minulta.
Pelko siitä, että ilmoittaisin asiasta jollekin, jäi ilmeisesti vaivaamaan linnakundia, koska hän hiipi illalla tupaamme ja alkoi uhkailla minua. Uhkailu oli hyvin aggressiivista. Hän työnsi minut tuvan seinää vasten ja potkaisi pienen jakkaran eteeni. Päädyin istumaan lattialle selkä seinää vasten. Sen jälkeen hän alkoi heitellä puukkoa pystyyn jakkaran kanteen. Samalla hän esitti epämääräisiä uhkauksia ja sanoi, että mikäli valittaisin kasettikaupasta jollekin, minulle kävisi huonosti. Välillemme syntyisi tappelu, ja hän tappaisi minut “itsepuolustukseksi”.
Suurin osa tupamme asukkaista makaili jo sängyillään, koska oli nukkumaanmenoaika. Linnakundi kiersi tuvassa ja pysähtyi jokaisen heidän kohdalla ja kysyi heiltä yksitellen, todistaisivatko he, että minä aloitin mahdollisen tappelun, ja tappamiseni oli siten itsepuolustusta. Linnakundi heilutti puukkoa kädessään esittäessään kysymyksiä. Jokainen vastasi todistavansa, että minä olin aloittanut tappelun, joten tappamiseni oli itsepuolustusta.
Kun linnakundi oli saanut kaikilta vastauksen, että he todistaisivat hänen puolestaan, mikäli hän päättäisi tappaa minut, hän poistui tuvasta. Hän tuli kuitenkin vielä takaisin.
Olin jo ehtinyt mennä nukkumaan, kun linnakundi hiipi hämärään tupaamme ja pysähtyi sänkyni päädyn kohdalle jatkamaan kesken jäänyttä uhkailua. Hän vaati minua lupaamaan, että en kertoisi asiasta - eli kasettikaupasta - koskaan kenellekään. Tilanteen ollessa, mikä se oli, tietysti lupasin. Linnakundi toisti uhkaustaan, että hän tappaisi minut, mikäli kertoisin. Hän alkoi myös kysellä minulta, miten minulle kävisi, jos kertoisin asiasta. Ainoa oikea vastaus oli tietysti, että hän tappaisi minut. Jouduin vastamaan näin monta kertaa hieman eri tavalla muotoiltuihin kysymyksiin Linnakundi vakuutti, että olinpa missä tahansa, hän löytäisi minut ja tappaisi minut. Eikä uhkauksella ollut aikarajaa. Jos kertoisin asiasta, hän löytäisi minut ja tappaisi minut vaikka kymmenien vuosien päästä missä tahansa päin maailmaa olisinkin. Uhkaus on siis voimassa edelleenkin. Jos joku miettii, miksi en kerro linnakundin nimeä, kerroin edellä syyn.
Lopulta linnakundi häipyi tuvasta. Olin tietysti aika lailla järkyttynyt.
Edes “ostamaani” kasettia en saanut pitää. Oikea omistaja haki kasettinsa pois. En sillä mitään olisi tehnytkään. Sen arvo ei ollut edes kymmenettä osaa siitä “maksamastani” hinnasta.
Olin siinä määrin järkyttynyt linnakundin uhkailusta puukko kädessä, että seuraavaksi yöksi piilotin puukon tyynyni alle. Ajattelin, että jos linnakundi tulee tappamaan minut, yritän edes puolustautua. Kehittelin myös jonkinlaisen varoitusjärjestelmän tupamme oveen. Nostin tyhjän peltisen roskakorin tuolin päälle ovea vasten niin, että se putoaa lattialle, kun oven aukaisee ulkoapäin. En muistanut, että yksi tupamme asukkaista palaa lomalta tuona iltana.
Olin jo nukahtanut tai nukahtamaisillani, kun säpsähdin hereille peltisangon kolinaan, kun se putosi lattialle. Pomppasin ylös sängystä puukko kädessäni valmiina puolustamaan itseäni. Samalla lomalta palaaja napsautti huoneeseen valot. “Mitä ihmettä...”, hän hämmästeli.
Selitin muutamalla sanalla tilannetta ja menin nukkumaan. Eli ei mitään sen kummempaa. Ei valvoteta muita.
Linnakundi ei enää ilmestynyt tupaamme uhkailemaan, enkä pannut peltisankoa hälyttämään tupaan tulijoista. Puukon pidin kuitenkin vielä tyynyni alla seuraavinakin öinä. Helsinkiin lähtööni oli enää muutama päivä, ja aloin olla tyytyväinen, että pääsen pois Vekaranjärven hullunmyllystä.
Varsinaisten rahan kiristämisten ja uhkailun kohteeksi en onneksi joutunut muiden kuin edellä mainitun linnakundin taholta. Muulla tavalla kuitenkin menetin rahaa. Kun palvelukseni Vekaranjärvellä päättyi, minulle jäi noin 500 markan saatavat eri ihmisiltä, joille olin lainaillut rahaa. Yksikään ei maksanut velkojaan. Tämän lisäksi jouduin maksamaan yhden kadonneen viltin, joka ei ollut kadonnut minulta, vaan jonka joku alikersantti oli vienyt pimennysharjoituksen aikana. Lisäksi jouduin maksamaan yhden rynnäkkökiväärin panoksenmurskaajan, joka oli pudonnut aseen piipusta siksi, että olin noudattanut ylikersantti Rantakarin virheellistä ohjetta siitä, miten osa kiinnitetään. Järkeni sanoi, että se kiinnitetään eri tavalla - mikä olisi ollut se oikea tapa - mutta noudatin käskyä. Ja maksoin siitä! Maksoin lisäksi joidenkin muiden esineiden katoamisista, vaikka en ollut itse kadottanut niitä.
Yhdessä asiassa jäin hieman “plussan puolelle”. Haltuuni jäi nimittäin ylimääräisiä leipälaukun hihnoja. En joutunut palauttamaan yhtä hihnaa, koska sitä ei mainittu luettelossa. Ja yhden hihnan sain ylimääräisenä, koska sen antanut upseeri ei tiennyt, että myös leipälaukun sisällä oli hihna. Koska olin maksanut asioista, joita en ollut kadottanut, pidin leipälaukun hihnat lohdutuspalkintona, vaikka en niillä mitään tehnytkään. Ne jäivät lopulta Kokkilan vintille. Myös yhdet mustat armeijan pikkuhousut jäivät jostakin syystä itselleni. Kokonaisuudessa jäin kuitenkin varustekysymyksessä huomattavasti tappiolle eli maksoin enemmän kuin sain.
