Toinen mielessäni liikkunut ajatus liittyi myös edellä mainittuun 25-vuotiaaseen. Hän oli pyörittänyt laitonta merirosvoradioasemaa keväällä ja tullut sen ansiosta niin kuuluisaksi, että Heikki Hietamies oli tehnyt hänestä sivun mittainen jutun Katso-lehteen. Jutussa oli ollut minun ottamani valokuva ja piirtämäni "Vapaan Radion" tunnus. Tämä aihe oli saanut mielessäni aivan suhteettoman painoarvon, ja olin alkanut haaveilla oman merirosvoradion perustamisesta muutamien kavereitteni kanssa. Heillä oli radioon liittyvä projekti meneillään, ja odotin innolla, joko alkaneena kesänä saataisiin merirosvoradio pystyyn. Suunnittelin osallistuvani sen toimintaan parhaani mukaan armeijasta käsin. Jos ei muuten niin ainakin ideoimalla hanketta.
Ajaessani kohti tulevan varuskuntani kasarmeja en siis synkkänä murehtinut tulevaa, vaan mielessäni liikkui suuri määrä erilaisia suunnitelmia ja tulevaisuudenkuvia. Nämä ajatukset alkoivat jäädä taka-alalle vasta, kun olin kääntynyt Tuohikotin risteyksestä, ja maantien varsilla alkoi näkyä "Uudet varusmiehet" -kylttejä, joissa armeijaan tulevia ohjattiin oikeisiin osoitteisiin. Varuskunta-alueen rajalla tien varressa seisoi sotilaspoliisi, joka ohjasi autolla saapuvia tarkoitukseen varatulle parkkipaikalle. Kun pysäköin auton, kello oli vähän yli kuusi illalla.
Vekaranjärvi oli poikkeuksellinen palvelupaikka oman kotikuntani asevelvollisille, enkä ollut kuullut kenenkään aikaisemmin olleen siellä. Yllätys olikin suuri, kun törmäsin parkkipaikalla entiseen koulukaveriini, joka oli myös astumassa palvelukseen. Yhdessä lähdimme kävelemään pahvikylttien osoittamaan suuntaan kohti uusien alokkaiden vastaanottopaikkaa. Ohitimme matkalla erään rakennuksen, jonka pienestä ikkunasta joku huuteli, että "älkää menkö sinne, kääntykää vielä takaisin, kun voitte". Myöhemmin sain tietää, että paikka oli päävartio, ja huutelija oli sen hetkinen putkan asukki.
Uusien tulokkaiden vastaanottopaikka oli sama kasarmi, joka tuli olemaan myös palveluspaikkani. Se kuului kranaatinheitinkomppanialle. Astumiseni armeijan harmaisiin koki takaiskun jo heti kasarmin ulko-ovella, kun minun olisi pitänyt esittää palvelukseenastumismääräys, ja se oli jäänyt autoon. Minun käskettiin hakea se. Kun olin aikeissa jättää kassini siksi ajaksi seinän viereen, joku paikalla oleva sotilas - en tässä vaiheessa vielä tuntenut sotilasarvoja - neuvoi minua ottamaan se mukaani, ettei sitä varastettaisi. Jouduin siis kävelemään "inttikassini" kanssa takaisin parkkipaikalle. Vastaan tulevat ja ohi kulkevat huutelivat, että "ei sinne suuntaan", ja jouduin selittämään monta kertaa, että haen vain autoon unohtuneen palvelukseenastumismääräyksen. Kun kävelin päävartion ohi parkkipaikan suuntaan, putkan asukki huuteli innoissaan ikkunasta, että on hyvä kun edes yksi ihminen totteli hänen neuvoaan ja on lähtemässä pois.
Itse armeijan riveihin astuminen tapahtui siten, että kasarmin alakerran tykkihallissa esitettiin palvelukseenastumismääräys, ja sen perusteella tulokas ohjattiin oikeaan komppaniaan, joka siis minun tapauksessani sijaitsi samassa rakennuksessa. Yhtä aikaa kanssani saapui Olli Saxlin -niminen ylioppilas, joka kertoi pyrkivänsä saman kesän pääsykokeissa Helsingin kauppakorkeakouluun. Hänellä oli mukanaan pääsykoekirjoja, joita hän aikoi lukea vapaa-aikanaan. Vaikka minäkin olin tuore ylioppilas, minulle ei ollut edes juolahtanut mieleen pyrkiä vielä sinä kesänä minnekään. Ehkä tämä oli jonkinlainen enne siitä, että Saxlin ja minä tulisimme menestymään myöhemmässä elämässämme. Tässä vaiheessa me olimme kuitenkin vielä samalla lähtöviivalla ja keräsimme yhdessä varusteita pitkiltä pöydiltä, joiden päälle niitä oli kasattu. Lopulta tavaroita oli niin paljon, että hädin tuskin pääsimme kiipeämään niiden kanssa rakennuksen yläkertaan, jonka takimmaisessa nurkassa sijaitsi tupamme, numero 11. Olimme sen ensimmäiset asukkaat.
Positiivinen asenne auttaa pitkälleMitään erityistä sotilaskuria emme ensimmäisenä iltana vielä joutuneet kokemaan, vaan meitä ohjattiin hyvin rauhallisesti. Meille osoitettiin sängyt ja kaapit, joiden ovissa oli monistettuna ohje siitä, miten tavarat tuli kaappeihin kasata. Siviilivaatteet pantiin omaan kassiin kaapin ylähyllylle.
Vähitellen illan edetessä paikalle alkoi saapua yhä enemmän väkeä. Seuraavien alokkaiden astuessa tuvan ovesta sisään siviilivaatteissa ja tarvikesäkkejä raahaten olin Saxlinin kanssa jo kun vanha konkari, vaikka olimme olleet armeijan vaatteissa vasta puoli tuntia ja olimme hädin tuskin ehtineet kasata omat kaappimme. Tuntui jotenkin epätodelliselta seisoskella komppanian käytävässä ja katsoa kun uudet tulokkaat tupakoivat pöydän ääressä. Muutos entiseen oli niin suuri, että mieleen tuli ajatus, onko kaikki totta vai pelkkää kuvitelmaa. Välillä iski kauhea ankeuden tunne ja halu päästä pois. Tuossa tilanteessa oli mieli jotenkin tyhjä. Tulevaisuus oli täysin avoin. En ollut koskaan ollut kotoa pois muutamaa päivää kauempaa.
1970-luvulla takaraja palvelukseen ilmoittautumiseen oli keskiyö, ja monet tulivatkin kasarmeille vasta illalla. Ehkä pieniä myöhästymisiä jopa katsottiin läpi sormien varsinkin jos niihin oli suomalaiskansallinen "hyväksyttävä" syy eli alokas oli niin kännissä, ettei tullut katsoneeksi kelloa. Oli miten oli, meidänkin tupaamme tulla rymysivät viimeiset tulijat vasta myöhään yöllä, kun suurin osa alokkaista jo nukkui. Ehkä he olivat läpäisseet varuskunnan portin juuri ennen kahtatoista, mutta matka sieltä oli kestänyt kauan.
