Hengellinen elämä ja vähän muutakin

Olin tavannut lomalla kirjastossa erään erään tytön, entisen koulukaverini, joka oli suositellut minua lainaamaan muutaman kirjan mukaani armeijaan. Näitä kirjoja lueskelin iltaisin. Kirjojen nimet olivat "Aikamme ateismin kasvot", "Kristus rautaesiripun takana" ja "Hengen vallankumous". Neljännen kirjan nimeä en ole kirjoittanut päiväkirjaani, mutta yhdessä valokuvistani eräs tupakaverini lukee Pat Boonen elämänkertakirjaa "Uusi laulu", joka todennäköisesti oli neljäs lainaamistani kirjoista, koska itsekin muistan sen lukeneeni. Kuten nimetkin kertovat, kirjat olivat aiheeltaan uskonnollisia.

Jossakin vaiheessa naapurituvassa asunut komppanian todennäköisesti vanhin jääkäri, vuosien ajan lykkäystä saanut 27-vuotias biokemisti Matti Varimo Espoon Soukasta, huomasi kiinnostukseni hengelliseen kirjallisuuteen ja kysyi, kiinnostaisiko minua osallistua raamattupiiriin, jollainen järjestettiin sotilaskodin hiljaisessa huoneessa. Vastasin myöntävästi ja aloin käydä näissä tapaamisissa. Varimo kertoi tarkkailleensa minua ja huomanneensa tiettyä "antimilitaarisuutta" käyttäytymisessäni sekä sen, kun olin raapustellut oppitunnilla muistivihkooni tekstin "Killer school lection nr.10" tai jotain vastaavaa.

Raamattupiirissä oli erikoista se, että siihen osallistui myös eräs tykistön luutnantti. Tuntui jotenkin hullulta olla samassa tilassa epämuodollisesti "kapiaisen" kanssa tarvitsematta pokkuroida hänelle. Näistä tapaamisista mieleeni on jäänyt myös eräs miellyttävän oloinen varusmies, joka kertoi saaneensa profetian, jossa hänen oli annettu tietää, että nykymusiikki on syntiä. Rumpujen hypnoottinen rytmi ja kova ääni eivät voi olla kuin paholaisesta.

Mitä pokkurointiin tulee, niin 1970-luvulla oltiin tässä suhteessa vielä erittäin tiukkoja. Jos esimiestä ei tervehtinyt asianmukaisesti, sai haukut - ja tervehtimisvaatimus koski myös varusmiesesimiehiä. Vaikka yritin toimia niin muodollisesti kuin osasin, sain kolme kertaa esimieheltä haukut siitä, että en käyttäytynyt tarpeeksi kunnioittavasti häntä kohtaan. Ensimmäisen kerran sain moitteet tästä asiasta, kun menin komppanian toimistoon ja sanoin vaistomaisesti "päivää" niin kuin siviilissä tehdään. Toimistossa ollut lihava yliluutnantti alkoi rähjätä ja ajoi minut ulos sanoen, että voin tulla uudestaan sen jälkeen kun olen opetellut, miten esimiehiä kuuluu puhutella. Tämä tapahtui ensimmäisten alokasviikkojen aikana, jolloin en ollut vielä tottunut sotilaselämän sääntöihin. Tästä rähjäävästä luutnantista, jonka nimi jääköön mainitsematta, ei erityisesti pidetty. Hänestä tuli mieleen lähinnä kimeä-ääninen lihava porsas. Häntä arvostuksestaan kertoo jotain se, että joku keksi antaa ruokalan pöydässä olevalle jäteastialle hänen nimensä.

Toisen kerran sain haukut esimiehen vääränlaisesta kohtelusta toiselta varusmieheltä eli kersantiksi ylennetyltä komppanian toimistoaliupseerilta. Hän oli nousemassa polkupyöränsä satulaan lähteäkseen ajamaan, ja tuossa tilanteessa en tullut tervehtineeksi häntä, koska arvelin, ettei hän voi pyöränsä päältä vastata tervehdykseen. Tästä laiminlyönnistäni sain häneltä moitteet. Kolmas tapaus oli saman tyyppinen, ja se tapahtui myöhemmin Santahaminassa erään sotilaskodin pihassa. Tällä kerralla minua moitti tylysti jokin tuntematon korkeampi upseeri, joka samalla tavalla hoippui polkupyöränsä päälle lähtiessään ajamaan sillä. Jätin tervehtimättä häntä ja sain häneltä haukut.

En pidä haukuista, joten tulin tervehtimisasiassa melkein hysteeriseksi vetäen käden vaistomaisesti lippaan, kun jossakin jokin vähän liikahti - vaikkapa kissa hyppäsi puskasta tielle. Tervehdin joskus vahingossa jopa toisia jääkäreitä, kun en hämärässä nähnyt, kuinka korkea-arvoisia sotilaita tulee vastaan.