Puolustusvoimat kutsuu

Armeijaan meno kummittelee useimpien nuorten miesten mielessä ainakin jossakin vaiheessa, kun ajankohta lähenee. Ehkä nuoruuden huolettomuuteen kuitenkin kuuluu, että tulevaa asevelvollisuutta murehditaan loppujen lopuksi aika vähän. Se tulee kun on tullakseen.

Oman ikäluokkani kohdalla ensimmäinen armeijaan viittaava asia oli se, kun meille tuli keväällä määräys käydä kutsuntoja edeltävässä lääkärintarkastuksessa. Minulle tuo käynti ajoittui aivan toukokuun loppuun.

Varsinaiset kutsunnat järjestettiin syyskuun 6. päivänä paikallisella seurakuntatalolla. Tapahtumassa oli tauko puolen päivän aikaan, jolloin kävin koululla syömässä. Minua hieman kiusasi ajatus uskonnon ja sotilaspalvelun yhdistämisestä, mikä näkyi paitsi paikan valinnassa, myös siinä, että kirkkoherra puhui tilaisuudessa. Hän oli sodan käynyt reservin upseeri ja, hänen puheensa käsitteli sitä, kuinka hän oli upseerikoulun käytyään palannut entisten armeijakavereittensa pariin ja tehnyt heille selväksi, että hän on siitä lähtien heidän esimiehensä.

Pienen hämmennyksen tilaisuudessa sai aikaan se, kun entinen luokkakaverini, joka oli Jehovan todistaja, ilmoitti kieltäytyvänsä koko hommasta. Kutsuntoja johtanut upseeri sai vain änkytettyä, ettei niin voi tehdä. Tuohon aikaan Jehovan todistajille ei myönnetty vapautusta palveluksesta, joten entistä luokkakaveriani odotti vankila.

Nimenhuudon jälkeen paikalla olevalla poliisille luovutettiin "kutsuntapinnareiden" nimilista, ja poliisit lähtivät lista mukanaan ihmisjahtiin.

Minulle oli ollut jo nuoresta pojasta alkaen selvää, että haluan suorittaa asepalvelukseni nimenomaan laivastossa enkä missään muualla. Olin saanut eräältä kaveriltani vuonna 1956 painetun esitteen "Meri kutsuu", jossa laivastopalvelua mainostettiin. Tämä esite ei kuitenkaan yksin ollut syy kiinnostukseeni laivapalvelua kohtaan, vaan syynä oli yleinen "laivahulluus" eli suuri kiinnostus laivoja ja merenkulkua kohtaan. Olin lukenut kymmenittäin laiva- ja meriaiheisia kirjoja, ja perheessämmekin oli puuhailtu sisävesilaivojen kanssa jo 1940-luvulta alkaen. Kunnostin itsekin erästä vanhaa höyrylaivaa.

Koska kutsunnat ovat tilaisuus, jossa määritellään palveluspaikka, yritin tehdä mahdollisimman hyvän vaikutuksen, jotta toiveeni laivastoon pääsemisestä toteutuisi. Yritin kävellä selkä suorassa ja olla mahdollisimman "sotilaallisen" näköinen. Kun haastatteluja tekevä upseeri luki papereista nimeni, hänen kommenttinsa oli "ahaa, isäsi poika", millä hän ilmeisesti tarkoitti sitä, että hän tunsi isäni, joka oli reservin yliluutnanttina vielä noihin aikoihin käynyt kertausharjoituksissa. Esitin hänelle toivomuksen laivastoon pääsemisekseksi ja yritin perustella sitä niin hyvin kuin mahdollista.

Vaikka halusinkin laivastoon, toimin siinä mielessä ristiriitaisesti, että en salannut lääkärintarkastuksessa epämääräisiä alaselkäkipuja, joista olin kärsinyt silloin tällöin jo lähes vuoden ajan. Olin maininnut ne jo kevään lääkärintarkastuksessa. Lääkäri ei juurikaan noteerannut asiaa vaan kirjoitti minulle A:n paperit ja luokituksen "kelpaa palvelukseen".

Erikoinen yllätys koettiin erään toisen nuoren miehen kodalla, jota olin aina pitänyt urheilullisuuden perikuvana ja itsestään selvänä tulevana upseerina. Hän sai erittäin huonon palvelukelpoisuusluokituksen, jonka liitteenä oli pitkä lista erilaisista vioista kuten luuston heikkoudesta ja selän vinoudesta ja mitä kaikkea listassa olikaan. Ehkä lääkärin hänestä saamaa kuvaa pahensi se, että hän oli kaatunut edellisenä päivänä moottoripyörällä ja oli tästä syystä joka puolelta laastaroitu ja naarmuja täynnä. Luokittelusta huolimatta tämä nuori mies suoritti asepalveluksensa moitteettomasti ja kävi myös odotetusti reservinupseerikoulun.

Jossakin vaiheessa asepalvelusta edeltävänä talvena saapui vihdoin monien pelkäämä kirjattu kirje, jossa oli tieto palvelupaikkakunnasta ja matkaliput perille. Hain kirjeen postista ja avasin sen kädet jännityksestä vapisten. Koska en tiennyt varuskuntien nimiä, kirjeessä oleva sana "Vekaranjärvi" eli alussa sanonut minulle mitään - vaikka järvi ei viittaakaan mereen. Vasta kun etsin paikan kartasta, minulle lopullisesti selvisi karmea totuus. En ollut päässyt laivastoon.

Palvelukseenastumismääräys muutti totaalisesti suhtautumiseni koko asepalveluun. Jos olisin päässyt laivastoon, olisin luultavasti ottanut homman tosissani eli tavoitellut ties millaista sotilasuraa, eikä pitempikään palveluaika olisi haitannut, kunhan vain olisin päässyt merille. Jopa ammatti merivoimissa olisi voinut ainakin teoriassa kiinnostaa. Mutta koska minua odotti armeijan käyminen jossakin kammottavassa korpivaruskunnassa, asennoiduin siihen erittäin varauksellisesti. Pakkohan "intti" oli tietysti käydä, mutta mitään sotilasuraa en aikonut ryhtyä tavoittelemaan.