Ylioppilaskirjoitusten jälkeen menin laivurikurssille ja puuhailin kaikenlaista. Viimeisen parin viikon aikana ennen armeijaan menoa olin erittäin aktiivinen aivan kuin olisin halunnut tehdä kaiken heti, koska aika loppuu pian. Kävin erään kaverini kanssa yökeikalla rekan kyydissä, kun se vei lastia satamaan. Kahtena aamuna jaoin harrastusmielessä aamun sanomalehdet edellä mainitsemani entisen koulukaverini sijaisena, joka oli Jehovan todistajien konventissa, ja jota odotti vankila totaalikieltäytymisestä.
Kahdeksan päivää ennen...Ja kun päivät vähenivät, tahti vain kiihtyi. Kiertelimme yökaudet ympäri lääniä jakamassa erään yleisötapahtuman mainoslehtiä ja kiinnittämässä tapahtumasta kertovia julisteita.
Ennakkotietoni armeijasta olivat aika vähäiset ja ehkä jossakin määrin yksipuoliset. En tuntenut monia omaa ikäluokkaani lähellä olevia asepalveluksen suorittaneita, joten en oikein voinut kysellä mitään. Niiltä jotka tunsin, oli turha odottaa asiallista tietoa. He joko vahingoniloisina pilailivat tai muuten vain pelottelivat. Edellä mainitsemani 25-vuotias oli suorittanut asepalveluksestaan ensiksi muutaman viikon varuskunnan putkassa ja sen jälkeen jonkin aikaa sotilassairaala Tilkan psykiatrisella osastolla - ja saanut "hullun" paperit. Armeija oli häneltä ohi kuukaudessa, vaikka hän vielä muutamana vuotena joutuikin käymään kutsunnoissa näyttäytymässä ja todistamassa, että "hulluus" on ennallaan. Todellisuudessa tuo henkilö oli aina ollut täysin selväjärkinen. Hänen asenteensa puolustusvoimia ja yleensä "systeemiä" kohtaan voi arvata.
Ainoa, jonka kanssa enemmän juttelin armeijasta ja sen käytännöistä, oli hänkin hieman poikkeustapaus. Hän oli suorittanut uskonnollisista syistä aseettoman palvelun. Hänen isänsä kuului siihen pieneen joukkoon, joka oli suorittanut aseettoman palveluksen sodan aikana, jolloin se ei tietenkään virallisesti ollut mahdollista, mutta joka kuitenkin pienelle helluntailaisten joukolle kovien uhkailujen (tästä tulee vielä ankara rangaistus, kunhan sota on ohi) ohella sallittiin. Näitä "asepinnareita" ei päästetty helpolla, vaan heidät pantiin koviin paikkoihin etulinjaan haavoittuneita kantamaan ja muuta tämän tyyppistä tekemään.
Asenteeni armeijaa kohtaan oli saanut ratkaisevan iskun jo silloin kun sain tietää, että tulen palvelemaan maanvoimissa enkä merivoimissa. Palvelukseen astumista edeltävinä kuukausina asenteeni muuttui koko ajan kielteisemmäksi, mihin yhtenä syynä olivat ne ihmiset, joiden kanssa olin paljon tekemisissä. Ystäväpiiriini kuului vankilaan menevä totaalikieltäytyjä, hulluksi tekeytynyt anarkisti, aseettoman palvelun uskonnollisista syistä valinnut sekä erilaisia sodanvastustajia. Anarkistia lukuun ottamatta uskonto oli useimmilla vahvasti osana aseellisen toiminnan kyseenalaistamisessa.
Näiden ystävyyssuhteiden avulla sain jotenkin henkisen tilani sellaiseksi, että armeijaan meneminen ei kovin paljon pelottanut. Juttelin viimeistä edeltävänä siviili-iltana pitkään erään tuttavani kanssa, joka oli menossa uskonnollisista syistä aseettomaan palvelukseen. Tämän keskustelun jälkeen olen kirjoittanut päiväkirjaani, että mielialani on kymppi - ja palvelukseen astuminen oli kahden päivän päästä. Olin suorastaan epätavallisen levollisella mielellä.
Hiuksetkin oli tietysti jossakin vaiheessa leikattava armeijan mallin mukaisiksi, mutta mielellään vasta mahdollisimman viime tipassa. En kehdannut tavanmaiseen kampaamo-parturiin, jossa yleensä kävin, vaan menin erään vanhan miehen pieneen parturiliikkeeseen, jossa yleensä kävi vain vanhempia ihmisiä. Annoin ohjeeksi, että tukan pitää kelvata armeijassa. 1970-luvulla armeijatukka tuntui todella lyhyeltä! Kun menin hiukset leikattuna paikalliseen urheiluliikkeeseen ostamaan jonkinlaista kassia armeijaa varten, myyjä sanoi heti ovesta sisälle tultuani ja kassin mainitessani, että "mallia meno". Eipä siinä paljon muuta tarvittu. Hän oli myynyt "inttikasseja" varmaan ennenkin.
Kun viimeiset pari viikkoa ennen asepalvelukseen menoa olivat vierähtäneet käyntiin, olin yrittänyt nauttia huolettomista kesäpäivistä parhaani mukaan. Aivan satunnaisesta kokeilusta ja hetken mielijohteesta aloin kävellä paljain jaloin kotipihoilla ja muilla yksityisillä paikoilla, mitä en ollut ennen tehnyt. Näin lyhyeksi jäävä kesä tuntui vieläkin kesäisemmältä.
Seuraavaa asiaa ei ehkä olisi tarpeen ottaa esille tämän tyyppisessä kertomuksessa, mutta eräiden myöhempien tapahtumien ymmärtämiseksi se kuitenkin ehkä on parasta mainita.
Olin yrittäjäperheen vanhin poika, ja sukumme taloudellinen tilanne oli 1970-luvulla parhaimpia mitä se on koskaan ollut. Perhettämme kohdannut myöhempi konkurssi köyhtymisineen ja kurjistumisineen oli vielä kaukana horisontin takana. Elettiin siis taloudellisessa mielessä hyviä aikoja. Vuosi 1974 sattui vielä olemaan vuosikymmenen paras vuosi.
Hyvät ajat näkyivät omalla kohdallani siinä, että oli alusta alkaen selvää, että saisin armeija-ajaksi auton käyttööni enkä joutuisi kulkemaan julkisilla kulkuneuvoilla. Auto oli muutaman kuukauden ikäinen Saab 99, joka oli jäänyt ylimääräiseksi isäni ostettua omaan käyttöönsä Chevrolet Capricen. Hyvät ajat näkyivät myös siten, että sain isoäidiltäni lomilla armeijaa varten niin paljon rahaa kaikenlaisiin ostoksiin, että armeijan maksama parin kolmen markan päiväraha tuntui siihen verrattuna lähes merkityksettömältä. Kun myöhempi sukumme konkurssi ja sen seurauksena tapahtunut putoamiseni "kädestä suuhun" -talouteen nyt on tiedossa, jälkiviisaasti ajatellen rahaa olisi tietenkin pitänyt panna 1970-luvulla säästöön eikä tuhlata. Mutta tällaisen miettiminen taitaa olla turhaa.
Kun jatkossa mainitsen markat, niitä voi ajatella nykyeuroina, sillä Suomen Pankin rahamuseon rahanarvolaskurin mukaan vuoden 2008 euro vastaa arvoltaan täsmälleen vuoden 1973 markkaa. Tämän tai viime vuoden arvoa laskuri ei toistaiseksi anna.
