Kadetit olivat yleensä asiallisia eivätkä pitäneet minkäänlaista kuria meille esikuntakomppanian jääkäreille. Ruokailuunkin viereiseen rakennukseen saimme lampsia omaa tahtiamme ilman mitään sotilaallista järjestystä. Oli kuitenkin yksi kadetti, joka oli poikkeus. Olisipa mielenkiintoista tietää, miten tuon luonnehäiriöisen sadistin ura puolustusvoimissa myöhemmin jatkui. Päätyikö hän mahdollisesti kenraaliksi asti. Päiväkirjassani olen kuvannut asiaa seuraavasti: "Niuhari-kadetti mellastaa täällä." Tuo taitaa riittää kertomaan mistä oli kyse. Kun hän sattui olemaan vastuussa, emme menneet ruokalaan omaa tahtiamme vaan taisimme kiertää juosten urheilukentänkin osana kadetin antamaa simputusta. Onneksi tämä kiusanhenki ei ollut kauan riesanamme.
Seuraavalla lomalla mukanani autossa oli joku "pp-mek.hiippari" sekä edellä mainittu sukulaiseni. Olin tullut kertoneeksi polkupyöräkorjaamolla, että kuljen lomillani autolla, ja niin joku mekaanikko oli sopinut, että hän pääsee kyydissäni. Mekaanikko ei kuulunut kadettikoulun porukkaamme vaan oli muulta Santahaminan saarella. Tapasin häntä ainoastaan korjaamolla. En ollut "vapaa-aikanani" missään tekemisissä tällaisten ulkopuolisten ihmisten kanssa. Se, että tällainen henkilö lähti kyytiini lomareissulle, oli poikkeuksellista.
Eräänä iltana ajelin iltalomalla autolla erään siviilituttavani kanssa. Kävimme mm. Munkkiniemessä ja Katajanokalla. Ja mikä mieleenpainuvinta, näimme valkoisen Imperial- auton. Ajoimme jonkin matkaa sen perässä Pohjoisrannassa. Olin tunnistavinani auton vuosimallin 1960 Imperialiksi ja vieläpä LeBaron malliksi.
Vaikka palveluksemme oli sinänsä helppoa, valvomista tahtoi olla liikaa. Jatkuva väsymys vaivasi. Kerran, kun pomo ei ollut paikalle, menin polkupyöräkorjaamolla erääseen kahden seinän välissä olevaan koloon ja yritin nukkua siellä joidenkin epämääräisten pressujen päällä. Oli niin kylmä, ettei nukkumisesta tullut mitään. Kerran taas maksoin 20 markkaa siitä, että joku toinen lähti sijastani yövartiointiin. Nimeä vain muutettiin seinällä olevassa listassa.
Lomareissuillani oli silloin tällöin joku tuttu tai puolituttu kyydissä. Viitasaarella jo moni tiesi, että viikonloppuisin kulkee Saab-pikavuoro Helsingin ja Viitasaaren välillä. Ja Jyväskyläänkin voi jäädä, jos on sinne menossa.
Eräällä joulukuun lomalla tyttö, johon olin ihastunut, lähti mukaani Helsinkiin. Syy oli tietenkin vain se, että hän käytti hyväksi tilaisuutta päästä sinne. Minä en ollut se syy.
Pysähdyimme matkalla Union Huoltoasemalle jossakin Padasjoella. Otin tytöstä kuvan juomalasi kädessään pöydän ääressä. Kuuntelimme matkalla kasetteja ja juttelimme kaikenlaista. Jätin hänet sukulaistensa luokse jonnekin Pohjois-Helsinkiin.
Olin aivan tolkuttoman rakastunut. Ikävä kyllä, se oli vain yksipuolista. Olin jo melkein jonkinlaisen harhakuvitelman vallassa, että välillämme olisi jotain, ja että melkein jo seurustelemme. Miten typerä olinkaan. Minähän olin tytön näkökulmasta vain autonkuljettaja, eikä hän ollut kiinnostunut seurastani Helsingissä eikä muuallakaan. Joka tapauksessa elättelin haavetta, että hän lähtisi iltalomalla kyytiini, ja kokisimme yhdessä romanttisen kuutamoajelun rantaväylällä tai jotain tähän tyyliin Elviksen laulujen kuuluessa auton soittimesta.
Mitään tuollaista ei tapahtunut. Niin purin turhautumistani kirjoittamalla päiväkirjaani, että ”hieman synkkä koko päivä”. Jouduin osallistumaan armeijan pikkujoulutapahtumaan, joka järjestettiin jossakin Uudenman jääkäripataljoonan tiloissa, mahdollisesti urheiluhallissa. Paikassa oli jonkinlainen näyttämö, ja siellä esiintyi mm. viihdetaitelija Eemeli. Kirjoitin päiväkirjaani, että ”typerää”.
Torstaina 12. joulukuuta joukko varusmiehiä oli lähdössä pitkälle polkupyörämarssille, ja meidän mekaanikkojen tehtävänä oli tehdä ns. marssivanteita mukaan matkalle – jonne minä en kuitenkaan lähtisi. Vanteet olivat vararenkaita polkupyöriin, joista puhkeaisi kumi matkan aikana.
Torstait olivat koulutusiltapäiviä, ja tällä kerralla koulutukseen sisältyi ammuntaa ns. ”pystykorvilla” eli toisen maailmansodan aikaisilla sotilaskivääreillä. Minä ammuin komppanian parhaan tuloksen, joka kuitenkin perustui huijaamiseen. Ammuimme ensiksi muutaman sarjan harjoituslaukauksia, joiden jälkeen kävimme aina itse paikkaamassa taulut. Jätin joka kerralla parhaan osuman paikkaamatta. Kun lopulta oli vuoro ampua varsinaiset laukaukset, ammuin kaikki tarakoituksella ohi taulun. Kun kapiaiset ja alikersantit – keitä he olivatkaan – kävivät laskemassa osumat, minun taulussani oli paras tulos. Olinhan jättänyt harjoituskierroksilla ampumani hyvät osumat tauluun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.