Helsinkiin!

 Viimeisen yön ennen Helsinkiin lähtemistä olin yöpäivystäjänä kakkosvuorossa. Mukaani Saabin kyytiin lähti eräs jääkäri, joka ei jostakin syystä mennyt yhteiskuljetuksella. Jossakin Kouvolan jälkeen autosta lensi maantielle lasinpyyhin, mutta onneksi se löytyi tien varresta. 

Helsinki oli minulle tuossa vaiheessa vielä suurelta osin tuntematon kaupunki, ja kartanlukutaidossanikin oli parantamisen varaa. Ajelimme autolla tajuamatta, mistä lähtee reitti itäväylälle, jonka kartan mukaan piti olla juuri siinä missä olimme. Niin se olikin, mutta yläpuolellamme. Lopulta onnistuimme ajamaan Santahaminaan. Jätettyämme auton parkkipaikalle kävelimme kasarmin suuntaan ja tapasimme ensimmäiset vanhat jääkärit, jotka olivat pääsemässä siviiliin parin päivän kuluttua. He toivottivat meidät tervetulleeksi ja kehuivat, miten hienoon paikkaan olimme tulleet. 

Vekaranjärvellä vaatteemme ja kenkämme ja varustuksemme olivat olleet vanhoja ja käytettyjä. Kadettikoululla meille sen sijaan jaettiin täysin uudet asut ja varusteet. Saappaatkin olivat vielä tehtaan pahvilaatikossa. Pikkukengät olivat muotoilultaan moderneja eli jonkin verran tasakärkisiä verrattuna Vekaranjärvellä käytettyihin 1960-luvun “sämpylöihin”. Housut olivat leveälahkeiset toisin kuin Vekaranjärvellä käytetyt 1960-luvun tyyliset puikulahousut.

Kun Vekaranjärvellä itse kukin joutui ompelemaan takkiin hihamerkin, kadettikoululla merkin kiinnittivät henkilökuntaan kuuluvat naiset, kun takin ja merkin vei heille. Ompelemisen jälkeen hiha höyryprässättiin, jotta kaikki olisi tip-top. Asukokonaisuutemme oli siis kaikkiaan parasta mitä Suomen armeija voi varusmiehille tarjota. Syy oli todennäköisesti se, että kadettikoulun eduskuntakomppania oli eräänlainen edustusjoukko, johon kuuluvia asevelvollisia koululla vierailevat ulkomaiset merkkivieraat saattaisivat nähdä. Ei siis ollut yhdentekevää, millaisissa asuissa varusmiehet esiintyisivät.  

Pelkoni hevosallergiasta ei ollut aiheeton. “Alkoi hevosnuha vaivata perillä”, kirjoitin päiväkirjaani. Syynä nuhaan oli osittain se, että nukuimme kadettitalossa olevissa kahden hengen huoneissa, joissa nukkui ajoittain myös komppanian hevosmiehiä, silloin kun he olivat vartiossa. 

Jo seuraavana saapumispäivämme jälkeisenä päivänä pääsin illalla autolla kaupungille. Kyse ei ollut varsinaisesta iltalomasta vaan varuskuntavapaasta. Vekaranjärvellä ei tullut edes mieleen lähteä silloin minnekään sotilaskotia kauemmaksi. Mukanani oli muutama uusi inttikaverini. Yksi pysähtymispaikkamme oli Uunisaaren penger.